Vaapukan Vesuriina

Luonne

Kuten sanottu, Vesuriina on melkoisen mielenkiintoinen elikko. Jos sillä on the Tamma-päivä, ei mikään onnistu, ja silloin on vaan paras antaa tamman esitellä pukkirodeoitaan tarhassa. Uhkarohkeimmat (lue. allekirjoittanut) saavat yrittää puuhastella tamman kanssa jotain, mutta näinä tiettyinä päivinä Vesuriina jakelee potkuja ja hampaankuvioita erittäin anteliaasti. Tämä pieni kiukkuperse osaa olla harvinaisen ärsyttävä, mutta kun tarpeeksi viljelee perkeleitä ja komentaa tammaa oikein kunnolla (ts. sekä käsittelijä, että tamma polkevat jalkaa vimmatusti), saattaa se rauhoittua aavistuksen, ja hoitotoimenpiteet saa suoritettua loppuun. Hyvinäkin päivinä tamma on varsin herkkä potkimaan, mikäli sattuu liian lähelle takaosaa – ja kavioita puhdistaessa on kiva näykkiä hoitajaa persuksista. Varusteiden laitto on ongelma sinänsä, sillä satulaa tamma inhoaa, ja suitsienkaan laitosta se ei nauti. Kun tamma saa tarpeeksi herkkuja, saa satulan ovelasti heitettyä selkään, ja vyön kiristämisessä on oltava yliluonnollisen nopea. Muuten tamma.. No, pullistaa itsensä ilmapalloksi – ihan kuin se ei sitä olisi jo valmiiksi, mutta…

Jos varusteiden laitosta selviää hengissä, ollaan vähän tukevammalla maaperällä. Kun lähdetään töihin, syttyy tammalle joku lamppu pään päälle, että nyt on sitten näytettävä – nopeasti – kaikki, mihin pystyy, jotta pääsee takaisin tarhaan riekkumaan. Vesuriina on varsinainen kyttääjä, mutta taitavimmat saavat kanavoitua sen pöllöilyenergian työntekoon. Varsinaiseen hömppäilyyn tammasta ei ole, sillä se kerää yhdenkin vapaapäivän jälkeen niin paljon energiaa, että takapää lentää, ja keuliminenkin on niin kivaa. Jos tamman energian saa kuitenkin kanavoitua oikeisiin asioihin, taipuu tamma hienosti helpon A:n koulukiemuroihin. Se taitaa avot, sulut, väistöt, laukanvaihdot ravin kautta – sun muut hienot kiekurat, mutta se onkin sitten toinen juttu, millä tamman saa moisia temppuja tekemään. Napakalla, mutta vakaalla kädellä, muutamalla perkeleellä ja tasaisella istunnalla saa ihmeitä aikaan, ja kun tamman saa pois kyttäilemästä aidan ulkopuolisia asioita, alkaa homma menemään jo haluttuun suuntaan.

Kilpailuissa tamma on varsinainen piru, jonka hännässä voisi pitää jättimäistä rusettia – tai jopa ”varo vaaraa”-kylttiä. Se ei siedä vieraita hevosia lähelleen, ja verkassakin saa olla tarkkana, ettei neiti kiukkuperse ota kierroksia liian lähelle tulevien muiden hevosten takia. Jos asiat sujuvat kuitenkin verkassa tarpeeksi hyvin, eikä tamman kanssa tapahdu mitään katastrofia, voi olla melkoisen varma, että ratakin mennään ihan suhteellisen hyvällä fiiliksellä. Tuomareiden kirjoittaessa arvostelulappuihin ”reipas, kiltti tamma”, me saadaan aina naureskella Tuukan kanssa. Voi kun ihmiset vain tietäisivät. Mutta niinhän se menee, että vieraissa paikoissa pidetään pakka kasassa ja kotona riehutaan sitten senkin edestä.

Luonne © entinen omistaja, annika n