Väjen Joulunsointu

EI. Ikijäävartija (vaaleanpunarautias, 155 cm) oli melko itsenäinen hevonen, yksikseen viihtyvä ja huomiosta sen enempää kuin lajitovereistaankaan piittaamaton. Helppo, hyvä käsitellä se oli, mutta hevosesta vain huokui piittaamattomuus vähän kaikkea kohtaan; orille itselleen oli samantekevää, kestikö harjaus vartin vai tunnin, se tuntui uppoavan omaan maailmaansa. Ratsastaja selässään Ile kuitenkin heräsi muuttuen kuin taikaiskusta eläväiseksi, karismaattiseksi katseenkääntäjäksi, herkäksi ja toisinaan turhankin nopeasti reagoivaksi ”kylmäveristen Ferrariksi”, kuten omistajansa oriaan kuvaili. Ori vaati yhtä tarkan, huolellisen ratsastajan kuin hevonen itse oli saamistaan avuista; pieniäkään epäloogisuuksia, nakuttava kantapää tai sahaava käsi, ja Ile hermoistui alkaen kuopia ja harata vastaan. Ei tosiaan kenen tahansa ratsu, mutta omistajansa käteen sopiva. Varsana ja nuorena Ile menestyi varsanäyttelyissä II+ -palkintojen sekä kolmen laatuarvostelusijoituksen (viisivuotiaana voitto) verran, kuusivuotiaana ori tuli kasvattajakilpailun koulukisan kolmanneksi. Ennen jalostusarvostelua orilla kisattiin 90-100cm estestartteja (perushyviä nollaratoja, ei ruusukkeita), joskin se ura jäi lyhyeksi. Ile oli aina enemmän kouluratsu, ja vaativa B -tasoinen rotunsa kärkinimiin kuuluva hevonen siitä tulikin. Kaksinkertainen mestaruushopeamitalisti ja yksi kulta, lukuisia voittoja ja sijoituksia muista heA-vaB -luokista. RKTK-I, orin liikkeitä kehuttiin luonnetta enemmän, samaten rakennetta; ryhdikäs, hyvätyyppinen hevonen, hyvänmuotoinen alas liittynyt kaula, hyvä säkä ja satulansija, pyöreä sopusuhtainen runko. Hieman hajavarpaiset etuset, pystyhköt vuohiset, käyrät kintereet. Kuitenkin suorat, väljät, näyttävät liikkeet, ei mainittavia jalkaongelmia edes vanhemmilla päivillä.
76 jälkeläistä saanut Ile toimi parhaiten rauhallista luonnetta jättävien tammojen vastaparina; joissakin orin jälkeläisissä on liiallista herkkyyttä tai hermostuneisuutta, jopa vihaisuutta. Ile periytti luonnettaan vahvemmin ilmavia, elastisia liikkeitään sekä erinomaista jalkaterveyttä, olivat jalat miten suorat tai vinot tahansa. Nykytiedon ja jälkeläisnäyttöjen perusteella tiedetään Ilen toimivan erinomaisen hyvin emänisänä, orijälkeläisensä eivät ole onnistuneet periyttäjinä aivan yhtä hyvin kuin tyttäret.

EII. Vaaleanrautias, 166 cm korkea Yövartija oli erittäin ryhdikäs, äärettömän hyvätyyppinen ja -leimainen ori, jonka suurin vika oli hieman alas liittynyt, leveä kaula. Muuten ori olikin todella korrekti, hienorakenteinen ratsu, joka haki ykköspalkintoja ensin varsanäyttelyistä ja myöhemmin shownäyttelyistä. Joni voitti myös laatuarvostelun neli- ja viisivuotiaana ollen lupaavin kouluratsu, mitä enteili myös kasvattajakilpailun koulupuolen voitto. Estekilpaan ori osallistui tehden nollaradat, mutta jääden ilman sijoitusta. Joni oli hieman vakava hevonen, se ei perustanut muista hevosista eikä järin ihmisistäkään muuttuen äreäksi, mikäli ei saanut olla rauhassa. Työnteosta ori sen sijaan piti, joten sitä käsiteltiin vain pakollinen (ei siis mitään tuntikausien letittelysessioita), ratsastettaessa hevosen happamuus ei näkynyt. Joni oli erittäin motivoitunut, eteenpäinpyrkivä, herkkä hevonen, hyvin tarkka saamistaan avuista, mutta myös erittäin tarkka ja säntillinen omassa tekemisessään. Suomenhevoseksi näyttäväliikkeinen ori kilpaili pitkän, menestyksekkään uran, johon lukeutui useita vaativa B -tason voittoja sekä kolme suomenhevosten koulumestaruuskultaa. Kun Joni jalostusarvosteltiin R-suunnalle, ensimmäinen palkinto oli läpihuutojuttu. Testiratsastajaa hieman nauratti, kuinka vakavalta hevonen voikaan tuntua, mutta kehui Jonin liikkeitä ja eteenpäinpyrkimystä sekä yhteistyökykyä.
Vähemmän yllättäen Joni tuli suosittu jalostusori; jälkeläismäärä kipusi yhteensä 137:ään varsaan. Osa orin jälkeläisistä sai kovan, jopa haastavan luonteen, suurin osa on kuitenkin melko hyväluontoisia, vähän korostuneen itsenäisiä persoonia. Joni periytti erityisen vahvasti upeaa liikemekaniikkaansa sekä perushyvää hyppytekniikkaa, ja sen jälkeläiset ovatkin menestyneet erinomaisesti etenkin kouluratsastuksessa. Valitettavasti orin komea rakenne ei periytynyt yhtä vahvasti.

EIE. Lumeloimu (punaruunikko, 152 cm) teki uransa maatalousoppilaitoksen tuntihevosena ja siitostammana (no, kolmen varsan verran). Mutkaton, teräshermoinen tamma sopi opetuskäyttöön äärettömän hyvin; se oli sopivan välinpitämätön ja anteeksiantavainen, ettei piitannut kengitystunneilla oppilaiden hitaasta kavionmuokkauksesta yhtään sen enempää kuin samassa pihapiirissä tarhojen vierestä hiittiä painavista ravureista. Arat ja kokemattomatkin opiskelijat löysivät Lellusta varman luottoratsun, joka antoi jokaisen virheen anteeksi eikä ottanut nokkiinsa mistään. Osaavampien kanssa tamma loisti etenkin esteillä, se oli varma, rohkea hyppääjä hyvällä tekniikalla. Ei mikään ihme, että Lellu pääsi välillä valmennuksiin ja seura-/aluetason kisoihin 80-100cm radoille, ratsastajasta riippuen. Tamma jalostusarvosteltiin R-suunnalle kolmannella palkinnolla erään oppilaan toimesta näyttötyönä, ja Lellua kehuttiin paitsi erinomaisesta luonteesta ja hyvästä hyppytekniikasta, myös rodun huomioon ottaen pitkästä, hyvämuotoisesta ja hyvin liittyneestä kaulasta. Suurimmat moitteet olivat pitkänpuoleinen runko sekä pystyt vuohiset, vahvaa takaosaa sekä korrekteja jalkoja kehuttiin.
Lellun kolmesta varsasta kaksi jäi oppilaitokselle tekemään samaa hyvää opetushevosen tärkeää työtä. Ainoa orijälkeläinen taas myytiin, ja siitä tulikin este- ja kenttäradoilla menestynyt jalostusori. Tamma periytti ilahduttavan vahvasti hyvää kaulaansa sekä jalka-asentojaan, sekä ennen kaikkea erinomaista luonnettaan.

EE. 156-senttisestä punarautiaasta Joulutaijasta tuli parempi hevonen kuin kukaan oli uskaltanut toivoa. Varsanäyttelyistä tamma haki tasaista II+ -palkintoa, laatuarvostelukarsinnoissa se ei koskaan ollut paras, mutta pääsi finaaliin, ja suoritti tasaisen hyvin finaaleissakin, vaikka jäikin ilman sijoitusta. Kasvattajakisassa tamma taas yllätti sijoittuen niin koulu- kuin estekilvassa (viimeinen sijoittunut, mutta sijoittunut se on sekin!). Joulutaika, Taika, peri emänsä matalat, mutta pitkäaskeliset, suorat ja väljät liikkeet, joskin laukassa näkyi jo parannusta. Hypätessä tamma oli vähän huolimaton jaloistaan, se hyppäsi ennemmin korkeutta kuin koukisti jalkojaan, mutta selkäänsä ja kaulaansa Taika käytti. Lupaava tamma vietiin kilpakentille, ensin omistajansa, lopulta palkatun ammattilaisen kanssa, joka saikin Taijasta sen kaiken kapasiteetin irti. Helppo A/110cm, jokunen tuttarin kenttästartti – paljon enemmän kuin kasvattaja oli toivonut. Taika vieläpä pärjäsi, etenkin ammattilainen selässään, vaikkei tamma missään nimensä rotunsa tai edes tasonsa kärkinimi ollut. Tasaisen hyvä hevonen, joka oli niin positiivinen, mielellään työskentelevä, että se välittyi katsojillekin. Tamma oli hyvällä tavalla herkkä ja reaktiivinen, muttei liiaksi, hyvähermoinen, varmaluonteinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva kullanmuru. Lopulta tamma jalostusarvosteltiin RKTK-II -palkinnolle, ja sen rakenteesta todettiin ”Hyvät tyypit ja leimat, korkeajalkainen. Lyhyt kaula, jossa kuitenkin hyvä ylälinja, hyväasentoinen lapa. Pitkähkö kevyehkö runko, kantava lanne. Etujalat sapelihakuiset, pystyhköt vuohiset.”
Ja pitihän Taijan kaltainen kaikki yllättänyt tamma varsottaa, viiteen kertaan. Sen sulhaset valittiin tarkasti, ja lopputuloksena oli viisi korrektirakenteista, jopa komeaa, suomenhevosta, joilla on hyvä kapasiteetti ratsastuslajeihin sekä kaikin puolin hyvä, miellyttävä luonne.

EEI. Revontulipeikko oli suomenhevoseksi melko kevyt ja pitkäjalkainen hevonen, joka lyhyen kuikelokaulansa sekä lyhyen runkonsa kanssa näytti melkoisen epäsopusuhtaiselta. Tummanpunaruunikko, 156-senttinen ori paikkasi rakennettaan erittäin kestävillä, etusten sapelihakuisuutta lukuun ottamatta hyväasentoisilla jaloillaan, suorilla ja väljillä liikkeillään sekä ratsastettavuudellaan. Iloinen, aina mielellään töitä tekevä Peksi huokui positiivisuutta ja tekemisen riemua paikkaamaan varsanäyttelykolmosiaan. Nelivuotiaana ori pääsi laatuarvostelufinaaliin jääden juuri ja juuri sijoitusten ulkopuolelle, ja sama toistui viisivuotiaana sekä kuusivuotiaana kasvattajakilpailuissa (este ja koulu). Peksi oli erittäin tasainen suorittaja, muttei mikään ”wow!” -yksilö. Helpon, mutkattoman herrasmiesluonteensa vuoksi se sai pysyä orina, vaikkei sille jalostuskäyttöä suunniteltukaan. Peksi oli ennen kaikkea harrastehevonen, joka veti kärryjä siinä missä hiihtäjääkin, hyppäsi metrin ratoja rata- ja maastoesteillä ja taipui koulussa helppoon Beehen, Aa olisi mennyt vähän lisätyöllä. Orin kanssa kisattiin kaikissa ratsastuksen lajeissa, pääasiassa seuraluokissa, esteillä myös aluetasolla.
Vaikka oria ei koskaan jalostusarvosteltu tai tarjottu aktiivisesti jalostukseen, se sai muutamia tammoja (pääasiassa omistajansa sekä omistajan tuttavien tammoja). Mikään huippuperiyttäjä Peksi ei missään nimessä ollut, sen kahdentoista varsan rakenteellinen korrektius isään verrattuna on täysin emätammojen ansiota. Peksi periytti kuitenkin hyvää luonnetta ja ratsastettavuutta, mikä tietenkin on harrastehevosille ensiarvoisen tärkeää.

EEE. tummanpunarautias suomenhevostamma Jouluhenkineiti (157 cm) oli melko tyypillinen suomenhevostamma lyhyen kaulansa, pitkän runkonsa ja sapelihakuisten etustensa sekä käyrien kintereidensä kanssa. Oli Helkassa toki hyvääkin; erinomaiset tyypit ja leimat, kaula oli lyhyydestään huolimatta kiinnittynyt hyvin runkoon, takaosa oli vahva. Liikkeet olivat melko matalat, mutta suorat ja väljät, askel pitkää. Eikä Helka mikään mestarihyppääjäkään ollut, vaikka 80-90cm kotikutoisia ratoja suorittikin, enemmän kiltteyttään ja yritteliäisyyttään kuin todellista taitoa. Kouluratsastuksen saralla tammalla olisi voinut olla annettavaa; vaikkei se ideaali ratsu rakenteeltaan ollutkaan, se kantoi itsensä hyvin ja oli niin yritteliäs, huolellinen ja tarkka, että harvempi kylmäverinen vastasi niin tarkasti ja herkästi hiuksenhienoihin apuihin kuin Helka. Tammalla vain ei koskaan kilpailtu tai edes valmentauduttu kunnolla, se oli täysin kotipihan harrastehevonen ja maastokaveri – ja täydellinen siihen hommaan, lempeä, varmajalkainen, rohkea ja tyyni. Hyvä, helppo ajaa, erinomainen ratsastaa, ihastuttava halikaveri käsiteltäessä.
Helkalla teetettiin kaksi varsaa. Orivalinnoissa painoi ennen kaikkea hyvä luonne, eikä kumpikaan sulhoista ollut rotunsa kärkioreja. Vaan Helka yllätti tekemällä itseään ja oreja parempia jälkeläisiä, kompaktirakenteisempia ja lupaavia ratsuhevosia, hyväluontoisia sekä yhtäläisen hyviä ratsastaa. Tästä tosin saa kiittää Helka emälinjaa, joka on tehnyt enemmänkin hyviä ratsuhevosia.

Emän puolen sukuselvitys © Lissu