Kestin Taivanta

09.09.2016 Päiväkirjamerkintä – kirjoittanut: Kati, tallityttö (Siguri)

Vasta muutama päivä sitten omistaja oli kertonut meille tuovansa tallillisen hevosia Kuuralehtoon asumaan. Olimme hieman harmistuneita kuullessamme, että melkein neljäsosa tallin hevosesta oli lähtenyt suoraan lopetukseen, mutta nämä meille tulevat kaksikymmentä – ja niin monta niitä todella oli! – olivat vielä siinä kunnossa, että hyvällä hoidolla niistä saisi vielä kelvollisia hevosia.

Koska tiesimme hevosten muuttopäivän olevan yhtä sählinkiä, olimme varanneet siihen kolme kokonaista päivää alkaen aina perjantai-iltapäivästä. Olimme kokoontuneet tallipihalle vastaanottamaan ensimmäiset hevoset. Myös Sarita oli saapunut paikalle, vaikka vielä aiemmin hän oli sanonut, ettei laittaisi tulokkaiden suhteen tikkuakaan ristiin.

Iltapäivällä pihaan saapui neljän hevosen kuljetusauto.
”Näyttää ihan teurasautolta”, totesi Ida. Katsoin häntä pahasti, mutta oikeassahan hän oli. Varsinkin siinä vaiheessa, kun laihoja ja luimivia hevosia alettiin lastata ulos, ymmärsimme, kuinka huonoista oloista hevoset olivat todella tulleet. Omistaja antoi minulle suurikokoisen rautiaan orin, selasi hetken aikaa kädessään olevia papereita ja totesi hevosen olevan Taivanta. Taivanta – joka vääntyi suussani saman tien Tantuksi – luimi ensin hieman korviaan, mutta antoi kuitenkin ottaa itsensä kiinni ja käveli perässäni rauhallisesti ulos. Laiha se oli kuin mikäkin, ja orin katseessa oli jotain pysäyttävää. Se näytti kaikin puolin uupuneelta. Matkasta se johtuu, sanoi Sarita, mutta minun mielestäni katse tiivisti orin synkän historian. Sarita kuitenkin epäili ajatustani ja sanoi, ettei hevosia tulisi inhimillistää liikaa.

Tantun perässä autosta lastattiin ulos vähintään yhtä iso rautias ori, jonka omistaja tunnisti pian nimellä Nestori. Annika piti oria kiinni, ja tämä astui pihalle roikottaen päätään matalalla. Nestori oli hieman rotevammassa kunnossa kuin Taivanta, mutta lihasköyhä sekin oli.
”Liekö näistä hevosia saadaan”, pohti Sarita katsoessaan kahta rautiasta.
”Kyllä saadaan”, omistaja sanoi varman oloisena, ja ohjasi Saritan ottamaan ulos seuraavan orin. Tanttuun ja Nestoriin verrattuna kyseinen ori oli aivan toista luokkaa. Se oli vähällä käydä Saritan päälle ja juosta autosta ulos pihamaalle, mutta Sarita oli onneksi nopeampi ja sai pidettyä riimusta tiukasti kiinni.
”Näinköhän on”, Sarita tuhahti ja lähti kuljettamaan hevosta pihamaalla, jotta tämä saisi ylimääräiset energiat pois. Tarutoteemiksi osoittautunut hevonen ei tehnyt elettäkään rauhoittuakseen, ja Saritalla oli todellinen työ saada hevonen pitämään kaikki neljä jalkaansa edes hetken aikaa maassa.

”Viimeinen hevonen onkin sitten Venni”, sano omistaja ja laittoi Idan ottamaan hevosen autosta. Kolmen suuren rautiaan jälkeen yllätys oli suuri, kun autosta ilmestyi pieni läsipäinen ori, joka oli edellisen hevosen tavoin energiaa täynnä. Pihassa se kuitenkin havaitsi nopeasti tuoreen ruohon ja rauhoittui pian syömään. Vennin suhteellisen hyvästä kunnosta pystyimme vain päättelemään sen, että ori oli selvästi syönyt kaiken mahdollisen syötäväksi kelpaavan – ja kelpaamattoman.

Kävelimme orien kanssa hetken aikaa ympyrää, jotta ne saisivat hieman jaloitella pitkän ajomatkan jälkeen. Lopulta lähdimme porukalla suuntaamaan vierastalliin, jonne olimme varanneet uusille hevosille karsinoita karanteenia varten. Orit pääsivät kaikki vierekkäisiin karsinoihin, ja Tanttu, Nestori sekä Venni tuntuivat asettuvan heti kodiksi. Tarutoteemi – joka sai lempinimen Tauri – pyöri levottomana ympäri karsinaa eikä se tuntunut rauhoittuvan ensin millään. Päätimme kuitenkin jättää orit karsinaan omaan rauhaansa tutustumaan uuden paikan hajuihin. Huomenna oli luvassa toinen lastillinen hevosia, mutta sitä ennen tiedossa oli vielä pitkä ilta uusien tulokkaiden kanssa.

01.09.2016 Päiväkirjamerkintä – kirjoittanut: Petra, tallityttö (Siguri)

”Et voi olla tosissasi.”

Hiljaisuus täytti koko tallituvan. Vilkaisin Saritaa, joka näytti siltä, että hän halusi peittää epätoivoisena kasvonsa kätensä taakse. Annika taas huokaisi syvään, mutta hän oli selvästi valmis ottamaan haasteen vastaan. Ida naurahti epätoivoisena, ja Jenna sekä Emma tuijottivat omistajaa sanomatta sanaakaan.

”Mitä hemmettiä päässäsi oikein liikkuu?” sai Sarita lopulta sanottua suorat sanat omistajalle, joka oli vain hetki sitten pyytänyt meitä kaikkia kokoontumaan tupaan vastaanottamaan uutiset.
”Kai sinä nyt ymmärrät, että meiltä loppuu tila, työntekijät ja aika, rahasta puhumattakaan!” hän jatkoi. Omistaja seisoi vakavana paikoillaan eläinlääkärimme Maritin vieressä, ja hän näytti olevan mietteissään.
”Tämä asia on loppuun asti suunniteltu. Siirrämme hevoset ensin vierastalliin karanteeniin ja hoidamme kuntoon ne hevoset, jotka pystymme. Marit on luvannut auttaa meitä sairaiden kanssa, ja meille on ensi kuun vaihteessa tulossa joka tapauksessa lisää työntekijöitä”, omistaja vastasi varman kuuloisena.
”Sitä paitsi hevosilla olisi muuten edessä lopetus, mutta meillä ne saisivat vielä yhden mahdollisuuden elämälleen. Ettekö te toimisi samoin?” hän jatkoi. Käännyin katsomaan Saritaa, joka huokaisi syvään ja heilutteli päätään.
”Ehkä, jos hevosia olisi yksi tai kaksi. Mutta kaksikymmentä?! Aiot ottaa tallillemme kaksikymmentä sairasta ja huonokuntoista hevosta parantumaan mystisesti ja tekemään niistä kisaratsuja? Missä on järkesi? Mitä jos niiltä lähtee leviämään vaikka pääntautiepidemia koko tallille?” Sarita kyseenalaisti.
”Hevoset ovat olleet nyt jo kaksi viikkoa huostaan otettuna, ja ne on tarkastettu moneen kertaan. En riskeeraa omia hevosiamme, ja kuten sanoin, nämä uudet asuvat vierastallilla niin kauan kun on tarve”, omistaja vastasi napakasti.
”No omapa on päätöksesi. Minä en kuitenkaan ala leikkimään mitään lääkäriä ja ihmeparantamaan ties kuinka sairaita hevosia”, sanoi Sarita tuhisten ja lähti pois tallituvasta. Me muut jäimme katsomaan sulkeutuvaa ovea ja sitten toisiamme.

”No, entäpä te muut?” omistaja kysyi. Minä en rehellisesti sanottuna edes tiennyt, mitä mieltä olin koko asiasta. Ne olot, josta hevoset lähtivät, kuulosti suorastaan karuilta. Siellä voisi olla ties kuinka paljon luonnevikaisia yksilöitä, ja kuulemani mukaan laihoja hevoset ainakin olivat. Oli kumma, ettei niiden ylläpitoon oltu puututtu yhtään aiemmin.
”Minä ainakin olen mukana. Lisää töitähän tämä teettää, mutta jos hevosilla todella on mahdollisuus parantua, niin en näe mitään syytä, miksi emme auttaisi niitä”, vastasi Annika reippaasti. Omistaja nyökkäsi tälle hyväksyvästi ja siirtyi katsomaan sitten minua.
”Meidän sana ei taida tässä asiassa hirveästi painaa?” totesin omistajalle, jonka kasvoille nousi vihdoin hymy.
”Valitettavasti ei”, hän totesi naurahtaen. Hymy levisi myös meihin muihin, ja kiusallinen ilmapiiri katosi tallituvasta hetkessä.
”Ei kai tässä sitten auta muu kuin mennä valmistelemaan vierastallia uusia asukkaita varten”, totesi Ida. Niinpä lähdimme porukalla kävelemään tallialueen toiselle reunalle, jossa vierastalli odotti puunaamista.