Tigressa
"Tigris"
VH17-043-0019
SWB, tamma, ruunikko, 166 cm
syntynyt SWE 20.08.2012, 5-vuotias (satunnainen)
omistaa Saarnion tila, VRL-11290
kasvattanut Marie Lindgren, Ängelholm evm
painottunut kenttäratsastukseen
ko: vaB, re: 130 cm, ke: CIC3
"Tini" on vähän "ylisosiaalinen" - kaikkeen ja kaikkiin pitää tutustua tämän tamman mielestä. Ratsastaessa Tini on kuitenkin nöyrä ja kuuliainen.
Se ei ollut pitkä kuvaus, mutta teksti yhdistettynä tamman estevideoon oli sellainen paketti, että otin tuojaan saman tien yhteyttä. Tigressasta osaamme kertoa hieman paremmin, kunhan pääsemme tutustumaan hevoseen paremmin! Sen me tiedämme, että sillä on upeat sukujuuret Espanjasta, vaikka tamma ruotsalaista kantakirjaa edustaakin!
Sukutaulu
| isä Navarro evm |
ii. Nemesio |
iii. Tuntematon |
| iie. Tuntematon | ie. Primavera |
iei. Tuntematon |
| iee. Tuntematon | ||
| emä Tigridia evm |
ei. Romulea |
eii. Tuntematon |
| eie. Tuntematon | ee. Tiger Lily |
eei. Tuntematon |
| eee. Tuntematon |
i. Navarro (rn, 168 cm) oli parhaimpina kisavuosinaan puoliveriorien parhaimmistoa. Se voitti monet mestaruuskisat sekä kenttäratsastuksessa että perinteisillä esteillä. Orin kanssa ratsastuskoulutus aloitettiin jo nuorella iällä, ja alun vaikeuksista huolimatta Navarrosta kehkeytyi todella nopeasti hyvä ja monipuolinen kisaratsu. Navarro oli kuitenkin selvästi yhden ihmisen hevonen, mikä täytyi valitettavasti oppia epäonnistuneiden kisojen ja tapaturmien kautta. Luonteeltaan ori oli melko arvaamaton, ja sen kanssa yhteisen sävelen löytäminen vei aikaa. Tästä huolimatta Navarro on ollut todella haluttu jalostusori, eikä vähiten sen erinomaisen rakenteen vuoksi. Ori kantakirjattiin ensimmäiselle palkinnolle, ja kisauransa jälkeen se siirtyi kiertämään näyttelyitä keräten itselleen rivin ruusukkeita sekä arvonimiä. Valitettavasti kuitenkin osa orin yhdeksästä jälkeläisestä on perinyt isänsä haastavan luonteen, mutta myös taito on siirtynyt sukupolvelta toiselle, ja lähes kaikki jälkeläiset ovat pärjänneet erinomaisesti kisakentillä. Navarron juuret jakautuvat pohjoismaisiin linjoihin sekä keskieurooppalaisiin kantakirjoihin, ja orista löytyy parhaimmat piirteet lähes jokaisesta suvun rodusta ja kantakirjasta. Navarro eli pitkän elämän Englannissa, ja 25-vuotiaana se jouduttiin lopettamaan pitkään jatkuneiden jalkakipujen vuoksi.
e. Tigridia (m, 160 cm) on kerrassaan upea näky. Sen pikimusta, hieman sinertävään taittuva karvapeite on yksi syistä, minkä takia tamma on ollut erittäin haluttu jalostukseen. Jälkikasvun omistajien onneksi myös tamman luonne on pelkkää priimaa, eikä myöskään rakenteessa ole ollut valittamista. Kauniin ulkomuodon alta löytyy kuitenkin myös todella reipas ja motivoitunut yleisratsu, joka on kisaillut reilusti yli metrin luokassa sekä vaativa A -tasolla kouluratsastuksessa. Tigridia on elänyt koko elämänsä Ruotsissa suurella tallilla, ensin yksityishevosena ja kisauran jälkeen siitostammana. Tamma on kuitenkin käynyt näyttämässä taitojaan ympäri Eurooppaa, ja menestystä on tullut myös kansainvälisissä kisoissa. Tigridia on jättänyt maailmaan viisi upeaa varsaa, joista kaikki ovat kisailleet vähintään kouluratsastuksessa ja joista kolme on perinyt emänsä mustan värityksen. Nykyään tamma viettää eläkepäiviä kotitallillaan ja nauttii rauhallisesta elämästään muiden vanhempien hevosten kanssa.
Jälkeläiset
| syntynyt | rotu & skp | nimi | isä/emä |
| 00.00.0000 | rotu-skp. | Varsan Nimi | Toinen vanhempi |
Kilpailukalenteri
| kisaa |
| kisaa |
| kisaa |
Päiväkirja ja valmennukset
"Taigrish."
"Ihan vaan Tigris. Niin kuin se Mesopotamian joki."
"Millähän nimellä sitä ennen kutsuttiin?"
"En kyllä tajunnut edes kysyä."
Mila kävelee varustehuoneeseen katsomaan, että kaikki on sielläkin kunnossa. Hän tuntuu levottomalta, aivan kuten minäkin. Kuukausi on kulunut todella nopeasti, ja suorastaan ihme, että Sharon sai kuljetuksen järjestymään näinkin nopeasti.
Odotan Tigressaa enemmän kuin mitään hevosta koskaan. Tiedän, mistä oloista tamma tulee, ja olen nähnyt, kuinka upea hevonen se onkaan kaikin puolin! Kun muutimme Tuomaksen kanssa Pirkanmaalle, en todellakaan uskonut, että saisin talliimme oikean kisahevosen. Tarkoitus oli harrastaa omaksi iloksi, valmentaa, tutustua pientallin pitoon, mutta niin elämä vain muuttuu ja kohta pääsemme kilpailemaan isojen hevosten sarjoissa.
Hevosauto ajaa pihaan. Astelen ulos, jossa Tuomas ottaa Sharonia jo hyvin ystävällisesti vastaan. Nainen katselee ympärilleen ja näyttää olevan ihan tyytyväinen näkemäänsä. Ehkä hän ajattelikin, että tällainen alue voisi sopia Tigressalle paremmin?
Vaihdamme Sharonin kanssa kuulumiset, ja lähden esittelemään hänelle talliamme. Muistan reissuni Englannissa, ja siihen nähden tallimme tuntuu aivan pieneltä ja vaatimattomalta. Sharon kuitenkin hymyilee. Hän katselee laitumella juoksevia tammoja varsojensa kanssa ja kysyy leikillään, saisiko vaihdossa tuollaisen suomenhevosen. Se sopisi kuulemma hyvin maskotiksi Virginia Nessiin. Valitettavasti kaikki varsat on kuitenkin varattu, joten joudumme tyytymään tällä erää vain yhteen hevoskauppaan.
Otamme Tigressan ulos kuljetusautosta. Se tuntuu olevan hieman väsynyt ja hermostunut matkan jäljiltä, mutta antaa kuitenkin käsitellä itseään hyvin. Annan tamman Milalle hoidettavaksi, ja hän lähtee hyvin lumoutuneena taluttamaan tammaa sisälle talliin. Me taas lähdemme Tuomaksen ja Sharonin kanssa sisälle juomaan kahvit ja kirjoittamaan viimeisetkin paperit kuntoon.
Käymme läpi vielä viimeiset tärkeät asiat, ja Sharon lähtee jatkamaan matkaansa melko pian. Hän meinasi lentää vielä samana päivänä takaisin Englantiin, sillä hänen täytyisi herätä seuraavana aamuna aikaisin kisamatkalle. Ehdin vain hieman ihmetellä – jopa vähän kadehtia – naisen jaksamista, mutta päästän hänet jatkamaan omia suunnitelmiaan. Itse lähden Tuomaksen kanssa ihastelemaan uutta tammaa.
"Tämäkö se nyt on", Tuomas sanoo ja katsoo tammaa. Ei pettyneenä, ehkä enemmän järkyttyneenä siitä, kuinka paljon rahaa me yhteen hevoseen laitoimme.
"Tämä se on", vastaan hänelle. Tuomas laittaa kätensä ympärilleni.
"Mitäpä sitä ei perheensä vuoksi tekisi", hän naurahtaa.
"Soikku?"
"Mm-hmm?"
"Paljon ne sellaiset kilpahevoset maksaa?" Käännän katseeni ikkunasta Tuomakseen. Hän istuu ruokapöydän ääressä tabletti kädessään.
"Kai se ihan hevosesta riippuu. Kyllä sellaisesta nuoresta kisavalmiista jonkun kymppitonnin tai pari voisi maksaa", sanon hieman ihmetellen Tuomaksen kysymystä. Oliko hän ostamassa meille hevosta?
"No huh, katselin näitä ulkomaan hevosia, ja on muuten melkein kolminkertainen hinta", hän sanoo helpottuneena ja jatkaa selailuaan.
"Hä, mistä sä oikein katsot?" kysyn ja kävelen miehen selän taakse. Ruudulla näkyy ruunikko puoliverinen, jolla on hyvät hyppykuvat ja erittäin, erittäin kaunis pää.
"Tigressa..."
Muistelen kolmen viikon takaista keskustelua Tuomaksen kanssa, kun näen lentokoneesta Thames-joen ja Elisabetin tornin. Olen lähtenyt jo aamuyöstä liikenteeseen, ensin junalla Helsinkiin ja siitä lentokoneella Englantiin. Lentokentältä on vielä noin viiden tunnin junamatka päämäärääni, Virginia Nessiin, ja illalla minun on tarkoitus lähteä lähimpään kaupunkiin yöpymään. Koko päivä yhtä matkustamista.
Mukanani on vain käsimatkatavarat, joten kun kone lopulta laskeutuu, pääsen suorinta tietä suunnistamaan kohti juna-asemaa. Lentokentältä minut mukaansa ottanut taksikuski kertoo hieman kotiseudustaan ja hevosista, joita heidän maatilallaan asui, kun hän oli nuori, mutta ikinä hän ei ollut kuullut kenenkään tulleen katsomaan Suomesta asti yhtä hevosta.
Pitkän ja uuvuttavan matkustamisen jälkeen pääsen lopulta pienen kylän juna-asemalle. Ihmiset tuntuvat kaikki olevan paikallisia, eikä asemalla kuule muuta puhuttavan kuin englantia sillä aksentilla, mihin olin Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjaa katsoessani rakastunut. Aseman ympärillä näkyy peltoa ja pieniä hiekkateitä, kaikki on niin idyylistä.
"Are you Solja?" kuulen pian minua kutsuttavan. Sivummalla parkkipaikalla odottaa auto, jonka kuskin paikalta nousee keski-ikäinen mies. Hänen vaatteensa ovat siistit, mutta käsistä näkyy, että mies on tehnyt paljon töitä hevosten kanssa.
"Yes, nice to meet you", saan lopulta sanottua. Lähden kävelemään miestä kohti kätelläkseni häntä. Mies tervehtii ja esittäytyy, hän on Virginia Nessin kengittäjä ja apulainen, Fredrick nimeltään. Hän nostaa laukkuni peräkonttiin, avaa minulle takaoven ja lopulta lähtee kuljettamaan minua kohti määränpäätä.
En ole ensin uskoa silmiäni, kun saavumme suuren kartanon pihaan. Suuri rautaportti aukeaa tieltämme, ja tie kartanolle on koristeltu upeilla koristepuilla. Tien molemmilla puolilla on laitumet, joilla juoksee aivan upean näköisiä puoliverisiä. On mustia, rautiaita, kimoja, ja ne kaikki ovat niin valtavia ja kauniita. Kartanon ovella meitä on vastassa minun ikäinen nainen, joka esittäytyy Sharoniksi, tallin omistajaksi. Hän kutsuu minut sisälle teelle, ja aivan lumoutuneena kartanosta kävelen hänen perässään.
Kartano on sisältä upea. Se on selvästi uusittu vain jokunen vuosi sitten, mutta huoneiden rakenteet ja ikkunat kertovat historiaa. Sharon esittelee minulle hieman tiloja ja laittaa minut istumaan ikkunan ääreen, josta näkyy Virginia Nessin upeat puitteet. Takapihalla on silmänkantamattomiin laitumia, kaksi kenttää ja maneesi, ja hieman kauempana horisontissa siintää meri. Sharon tarjoilee minulle teen pöytään ja tuo samalla paljon papereita, joista löydän Tigressan tietoja, todistuksia, kisatuloksia... Tutkin niitä ja mietin, kuinka erilaista hevosen pitäminen täällä onkaan kuin kotimaassani.
Lopulta pitkän keskustelun jälkeen pääsemme siirtymään alakertaan, ja siellä minua vasta näky odottaakin. Hevosten karsinat on rakennettu kartanon alimpaan kerrokseen, ja pihapiiri on kerrassaan valtava! Läheiseltä laitumelta meitä vastaan ravaa Femme-niminen tamma, jonka Sharon kertoo myös olevan kotoisin Suomesta. Hän on käynyt muutaman kerran maassa, ja pitää siitä, kuinka talleillamme hevosia pidetään yksilöinä ja kaikista huolehditaan tasapuolisesti. Siksi hän päätyikin vastaanottamaan minut, Pirkanmaalla asuvan pienen tallinpitäjän, joka kuitenkin vakuutti kodin hyvyydestä ensimmäisessä yhteydenotossa.
Kävelemme sisään ja kuljemme lähes tallin päätyyn asti. Karsinat täällä ovat hulppeat, ne on kauniisti muotoiltu ja jokaisella hevosella on siisti nimilaatta ovessaan. Lattialla ei näy heinää, toisin kuin meillä, mutta lattioita lakaisee tälläkin hetkellä kaksi nuorta tyttöä, jotka keskustelevat eilisestä valmennuksestaan. Pääsemme ovelle, jossa lukee Tigressa. Kurkistan varovasti karsinaan, ja sieltä minua katsoo takaisin ruunikko tamma, jonka silmät ovat täynnä lempeyttä. Tamman pää muistuttaa minua hieman arabista, ja hevonen on muutenkin solakka rakenteeltaan. Oikein hyvä ja lempeä hevonen se on, Sharon kertoo, mutta se ei hyppää tarpeeksi.
Saan laittaa tamman kuntoon, ja ennen kuin huomaankaan, olen sen selässä keskellä kenttää. Kaikki sujui kovin helposti, eikä Tigressa tuntunut välittävän ollenkaan siitä, että vieras ihminen käsitteli sitä. Lähdemme lämmittelemään sileällä, ja tunnen hieman painetta kasvavan, kun kentän reunamille ilmestyy vieraita naamoja. Tallitytöt tuntuvat olevan todella kiinnostuneita siitä, kuinka me Tigressan kanssa tulemme toimeen. Täytyy myöntää, että tilanne on todella jännittävä, en ole koskaan ollut näin hienossa tallissa ja näin upean puoliverisen selässä. Tigressa ei kuitenkaan välitä jännityksestäni, se ravaa kauniisti muodossa ja tottelee painoapujani erinomaisesti. Se tuntuu osaavan kaiken - taivutukset, vaihdot... - ja kun Sharon lopulta alkaa kasata esteitä kentälle, tuntuu myös Tigressa saavan aivan uudenlaista motivaatiota. Se suorastaan lähtisi käsistä kohti esteitä, jos sille antaisi periksi, mutta tarpeeksi rauhallisella ja päättäväisellä ohjauksella se kuitenkin liikkuu, minne pyydän.
Pääsemme lopulta hyppäämään – ja voi kuinka me hypätäänkin! Tamma liikkuu vauhdilla, ja minä pidätän. Kuitenkin juuri ennen hyppyä Tigressa asettaa askeleensa hyvin esteelle, ja hyppää ne aina 130 senttimetriin asti. Tammalla on todella pehmeä tapa hypätä, se tekee suorastaan kevyen loikan esteen yli, jopa pienellä ilmavaralla. Olen aivan myyty.
Ratsastuksen jälkeen saan vielä hoitaa tamman kuntoon, ruokkia sen ja käymme muutenkin Sharonin kanssa läpi kaiken oleellisen. Hän sanoo todella harkitsevansa Tigressalle uutta kotia meiltä, mutta jättää vielä harkinta-aikaa puolin ja toisin. Ja mikäli tamma meille lähtisi, haluaisi Sharon itse olla mukana sitä tuomassa.
Kello on lähemmäs yhtätoista, kun pääsen lopulta takaisin kaupunkiin. Olen varannut majoituksen pienestä hotellista, jossa pääsen vihdoin soittamaan myös Tuomakselle kuulumiset.
"Teillä meni myöhään", hän vastaa unisena. Totta, kello on jo yli puolenyön Suomessa.
"Se oli ihana", vastaan Tuomakselle. Hän naurahtaa unisena.
"No ei kai siinä sitten. Älä nyt kuitenkaan sitä ihan vielä matkaan ota, järjestetään sille ensin tilaa täällä", Tuomas sanoo. Hymyilen.
"Hyvää yötä", totean Tuomakselle, joka vastaa samat sanat minulle takaisin. Ja hyvä yö se onkin, näen unia upeasta Tigressasta ja siitä, kuinka vielä valloitamme kaikki esteradat ja voitamme monet kenttäkilpailut!
"Ja askel. Ja askel. Ja hyppy!", ohjeistaa Helen. Puomi putoaa.
"Ei se vaan pääse!" huudan turhautuneena selästä. Olemme koittaneet jo monta kuukautta treenata ja harjoitella, eikä tamma tunnu pääsevän edes 140 senttimetristä estettä yli. Pysäytän tamman Helenin eteen, joka näyttää aivan yhtä turhautuneelta kuin minäkin.
"Mutta onhan se hypännyt irtona kuitenkin korkeampiakin", sanoo Helen. Hän näyttää siltä, että tahtoisi vain heittää hanskat tiskiin.
"No on on. Mutta ei sillä ihan oikeasti tunnu riittävän voimat yli sataankolmeenkymmeneen", sanon ja pyydän Tigressaa takaisin liikkeelle. Helen kävelee nostamaan pudonneen puomin takaisin paikalleen.
Pyydän Tigressaa raviin ja teemme hetken aikaa tehtäviä sileällä. Olemme tänään ehtineet jo jumpata matalilla esteillä, menneet pientä, noin metrin rataa ja nyt Tigressan pitäisi olla täysin vetreä siihen, että se pääsisi ylittämään tuon yhden esteen, joka näyttäisi, että jotain kehitystä olisi tapahtunut. Viimeiset valmennukset ovat tuntuneet siltä, että tamman kanssa vain jumitetaan paikoillaan, eikä se yksinkertaisesti pysty hyppäämään yhtään korkeammalle. Meillä on käynyt vierailevia valmentajia ja tamman kanssa on harjoiteltu kaikin mahdollisin keinoin. Motivaatiota ei kuitenkaan puutu, Tigressa hyppäisi vaikka talon yli, jos vaan pystyisi.
Lähden suuntaamaan uudestaan kohti estettä. Teen rauhallisen kulman ravissa, nostan laukan, ja lähdemme ylittämään pituushalkaisijalla olevaa estettä. Ja puomi putoaa.
"Ei tästä tule mitään", sanon Helenille.
"Siirrytään sitten loppuverryttelyihin", hän vastaa. Helen yrittää pitää kiukun sisällään, mutta huomaan, kuinka hän haluaisi vain heittää esteen maahan. Helen ei ole tottunut epäonnistumaan.
Hyppäämme loppujumpaksi pieniä ristiesteitä, jotka on aseteltu niin, että Tigressa ehtii ottaa vain yhden laukka-askeleen välissä. Toisten esteiden välillä otetaan pidempi askel ja toisten taas lyhyempi. Tigressalla ei ole mitään ongelmaa askelten kanssa, se osaa asettaa ne juuri sopivasti hyppyä varten. Ylipäätään Tigressa oli taas näyttänyt taitonsa tämän päivän valmennuksessa; tamma kulki reippaasti eteenpäin kuunnellen apujani, eikä hyppytekniikassa ollut mitään valittamista. Kunpa se vaan pystyisi hyppäämään korkeammalle.
"Kiitos, eiköhän se riitä tältä päivältä", sanoo Helen, ja siirrymme tamman kanssa pitkin ohjin käyntiin.