Narietta

00.00.0000 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Nimi, tallityttö (Siuri)

teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti teksti

---

09.06.2016 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Janita, tallityttö (Siguri)

”Varovasti nyt!” huusin vieressä olevalle Vilmalle, joka antoi Narrin läiskytellä vettä kuin viimeistä päivää. Olimme päätyneet kuuman kesäpäivän johdosta lähilammelle uittamaan hevosia, mutta melko nopeasti kävi ilmi, etteivät vesileikit olleetkaan Haltille tuttuja. Se uskalsi kävellä juuri ja juuri vuohisiaan myöten lampeen, mutta sen jälkeen tamma teki totaalisen stopin. Eivätkä vieressä räpiköivät Vilma ja Narri ainakaan auttaneet asiaa. Onneksi he lähtivät pian uimaan syvemmälle, ja minä sain jäädä rauhassa Haltin kanssa tutustumaan rantaveteen.

Halti uskalsi hieman astella paikoillaan, mutta monen monta kertaa se peruutti takaisin rannalle ja asteli sitten taas juuri ja juuri vedenrajaan. ”Näytä sille mallia!” kuulin Vilman huutavan lammesta. Niin, ei kai tässä muu auttanut. Hyppäsin alas tamman selästä ja aloin kastella hieman sen jalkoja. Halti ei vaikuttanut reagoivan millään tapaa negatiivisesti siihen, että hoidin sitä maasta käsin, mutta kun yritin saada tammaa eteenpäin, heitti se päänsä ilmaan. Samaan aikaan Vilma ja Narri saapuivat takaisin rannalle märkinä hymyillen. Olisin minäkin onnellinen, jos voisin tuolla tavoin vain lähteä uimaan hevoseni kanssa.

Päätimme lähestyä asiaa kokonaan uudelta - ja hieman jopa riskaabelilta - kantilta. Vilma sen ehdotti, ja hän lupasi ottaa kaiken vastuun, jos Halti lähtisi juoksemaan autotielle. Niinpä päästin Haltin ohjat kokonaan kädestäni ja lähdin kävelemään itse hiljalleen syvemmälle lampeen. Halti ei tehnyt elettäkään lähteäkseen karkuun, vaan se seisoi paikoillaan ja ojensi turpaansa kohti kättäni, jota tarjosin sille. Yritin jutella tammalle rauhallisesti, ja pian tapahtui se ihme, jota olimme odottaneet jo rannalle saapumisesta asti. Halti lähti varovasti astelemaan sentti sentiltä syvemmälle veteen perässäni.
”Katso nyt, se luottaa sinuun”, totesi Vilma. Niin se tosiaan teki. En olisi edes uskonut, että hevonen voisi vain muutaman päivän tuntemisen jälkeen olla näin luottavainen. Halti kuitenkin asteli pidemmälle ja pidemmälle, ja lopulta se oli kainaloitaan myöten vedessä. Sitten se pysähtyi jälleen, joten astelin takaisin tamman viereen ja taputin tätä varovasti kaulalle.
”Tämä saa riittää tältä päivältä, lähdetään joskus toiste jatkamaan tästä”, sanoin Vilmalle. Otin tamman ohjat taas käsiini ja lähdin taluttamaan sitä kohti rantaa; sinne tamma käveli mielellään.

Jäimme hetkeksi hevosten kanssa rantahietikolle seisomaan ja kehumaan hevosiamme kilpaa. Tottakai Narri oli tänään ollut parempi uimahevonen, olihan tämä varmaan sen sadas kerta vedessä. Mutta Halti oli ottanut ison askeleen ja minusta alkoi tuntua siltä, että olimme todella löytäneet tamman kanssa jonkinlaisen yhteyden.

Taputin Haltia vielä hienosta käyttäytymisestä ja rapsutin hetken tämän korvan takaa, siitä se todella näytti pitävän. Lopulta hyppäsimme kiveltä takaisin hevosten selkään ja lähdimme kävelemään rauhallisesti kohti tallia nauttien upeasta kesäpäivästä.

---

07.06.2016 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Janita, tallityttö (Siguri)

”Me mennään edeltä, näytetään teille mallia!” Ja niin Vilma sekä Narri nostivat reippaan laukan kadoten puiden taakse.

Tänään oli Haltin kolmas päivä Heljävirrassa. Olimme päättäneet lähteä käymään lähimaastossa Narrin kanssa, josta oli tullut hyvä tarhakaveri Haltille. Kaksikko tuli todella hyvin toimeen, ja minua hieman jopa harmitti, että Narri joutuisi luopumaan uudesta tuttavastaan kesäkuun jälkeen.

Kävelimme tamman kanssa hitaasti eteenpäin nauttien kesäisestä metsästä. Vilma oli halunnut lähteä maastoesteille, joten päätimme kokeilla samalla, miten Halti niihin reagoisi. Narri oli jo vanha tekijä, joten ehkä sen näkeminen esteillä toisi hieman rohkeutta myös Haltille? Kunhan me saisimme ensin tuon kaksikon kiinni.
”Noh, mennään sitten katsomaan”, sanoin Haltille ja nostin laukan.

Emme ehtineet laukata kovin pitkää matkaa, kun Halti hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Se jäi tuijottamaan metsäpolkua, eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen.
”Noh, mikä sinulle nyt tuli?” kysyin tammalta ja yritin potkia tätä eteenpäin. Ja pian minäkin näin sen - Narri laukkasi kovaa vauhtia luoksemme satula vinossa. Ilman Vilmaa.
Narri tuli suoraan meitä kohti ja hidasti viereemme. Se näytti todella säikähtäneeltä, mutta rauhoittui hieman päästessään meidän luokse. Sen enempää miettimättä pyysin Haltin raviin, ja lähdimme kulkemaan eteenpäin, toivottavasti Vilmalle ei ollut sattunut mitään pahaa!

Ehdimme ottaa vain muutaman raviaskeleen, kun huomasin meitä vastaan kävelevän vaaleahiuksisen tytön, jonka toinen kylki oli aivan kuran peitossa. Vilma vaikutti itkevän, joten hyppäsin alas Haltin selästä ja lähdin juosten tätä kohti. Mitä lähemmäksi pääsin, sitä varmempi olin siitä, että Vilma ei ollut itkua nähnytkään - hän nauroi niin kovasti, että kyyneleet valuivat poskiaan pitkin!
”Ai kamala, olisit nähnyt!” hän ehti sanoa ja purskahti sitten nauramaan. Minä en nähnyt asiassa mitään hauskaa, sydämeni tykytti tuhatta ja sataa, ja olin ollut jo hetken aikaa varma, että Vilma makaisi jossain ojan pohjalla!

Hetken aikaa seisottuamme paikoillamme sain Vilman naurun seasta muutamia selkeitä lauseita irti. Hän oli unohtanut kiristää satulavyön tallin pihassa, joten ensimmäisen hypyn jälkeen satula oli lipsahtanut vinoon.
”Eikä siinä kaikki! Narri oli jo aivan pysähdyksissä, ja kaikki kävi kuin jossain hidastetussa elokuvassa - aloin vain hiljalleen valua Narrin kylkeä pitkin alas, kunnes lopulta löysin itseni kuralammikosta!” Vilma jatkoi ja alkoi taas nauraa. Hiljalleen nauru tarttui minuunkin, ja olin suorastaan helpottunut, ettei mitään pahempaa ollut sattunut!

Kun lopulta rauhoituimme, päätimme nousta takaisin hevosten selkään. Narri oli onneksi pysytellyt aivan Haltin vierellä, vaikka kukaan ei ollut pitämässä siitä kiinni. Se ei myöskään yrittänyt lähteä pakoon kuraista omistajaansa, vaan antoi tämän laittaa satulan takaisin paikoilleen ja kivuta rauhassa selkään.

Yhteistuumin päätimme jättää maastoesteet tältä päivältä ja jatkaa loppumatka rauhassa kävellen. Parempi niin.

---

27.02.2016 - Estevalmennus, kirjoittanut: Tiina, valmentaja (Siuri)

Oli lauantaiaamu. Kello oli vasta yhdeksän, mutta olin luvannut lähteä Heljävirtaan valmentamaan Vilmaa sekä Narria. Paikalle saapuessani tallilla kävi jo kova vilske, ja törmäsin myös Vilmaan, joka oli taluttamassa kimoa tammaansa maneesiin. Lähdin hänen matkaansa, ja juttelimme hieman niitä näitä ennen kuin aloitimme päivän työt.

Kokosin maneesissa pienen lämmittelyradan sillä aikaa kun ratsukko suoritti alkukäyntejä. Kerroin Vilmalle, että tänään oli tarkoituksena harjoitella hyvää lähestymistä ja eritoten tasaista vauhtia, mikä tuntui joinakin päivinä olevan tamman kompastuskivi. Niinpä alkukäyntien jälkeen pyysin ratsukkoa tekemään hetken aikaa ravi- ja laukkasiirtymisiä, kunnes oli aika siirtyä kavaleteille.

Olin laittanut kavaletit lävistäjälle niin, että Narri pystyi ottamaan yhden laukka-askeleen jokaisen esteen välissä. Ratsukko lähestyi sarjaa rauhallisesti, mutta Narri hieman kiri vauhtiaan esteille. Vilman istunta oli oikein hyvä, joten pyysin häntä vain rauhoittamaan Narria enemmän ja jatkamaan kavalettien parissa jonkin aikaa.

Kun ratsukon meno näytti sopivan rennolta ja hyvältä, annoin heidän ottaa muutaman käyntiaskeleen. Minä kokosin toisen pitkän sivun loppuun puolen metrin korkuisen pystyesteen, jonka avulla lähtisimme harjoittelemaan pitkää lähestymistä. Vilma ja Narri nostivat jälleen laukan ja lähtivät heti kulman jälkeen valmistautumaan hyppyyn. Vauhti kuitenkin kiihtyi, mitä lähemmäs estettä ratsukko tuli, joten hyppy jäi matalaksi ja se alkoi aivan liian läheltä puomia. Pyysin Vilmaa jälleen rauhoittelemaan tammaa ja itseään, sillä oman jännityksensä vuoksi myös Narri kiri vauhtiaan jatkuvasti.

Ratsukko ylitti yksittäistä pystyestettä monta kertaa, välillä siinä hyvin onnistuen ja välillä hieman apua tarviten. Laitoin jossain välissä esteen eteen myös apupuomin auttamaan ponnistuspisteen löytämisessä, mikä selvästi auttoi ratsukon lähestymistä. Loppua kohden hyppy alkoi näyttää oikein hyvältä, joten annoin ratsukon taas hetken aikaa levähtää ja kokosin maneesiin viiden esteen radan. Esteet olivat normaaleita pystyesteitä, mutta laitoin kaikkien eteen varmuuden vuoksi myös apupuomin hahmottamaan ponnistuspaikkaa.

Ennen kun siirryimme radalle, pyysin ratsukkoa suorittamaan hetken aikaa laukkaympyrää, jotta Vilma saisi tuntuman tasaiseen laukkaan. He kulkivat todella rauhallisena ympyrää, joten uskalsin pyytää heitä siirtymään melko pian radalle.

Ensimmäisellä esteellä Narri hieman epäröi, mutta Vilma sai tamman kuitenkin ylittämään esteen puhtaasti. Toinen ja kolmas este sujuivat hyvin, mutta neljännellä askeleet menivät apupuomista huolimatta hieman sekaisin, ja Narri hyppäsi lähes paikoiltaan. Vilma oli kuitenkin varautunut hyppyyn, ja matka kohti viidettä estettä jatkui. Se sujui jälleen erittäin hyvin, joskin Vilma jälleen hätiköi hieman selässä saaden Narrin lisäämään vauhtiaan.

Ratsukko ylitti esterataa melko pitkän aikaa, ja annoin heille todella paljon neuvoja varsinkin vauhdin suhteen. Vilma nojasi välillä hieman liian eteen estekorkeuteen nähden, mutta muuten ratsastus näytti oikein hyvältä. Kun olimme suorittaneet rataa monta kertaa, pyysin ratsukkoa siirtymään raviin ja ratsastamaan hetken aikaa erilaisia ratsastusradan teitä loppuverryttelyksi.

Siivosin esteitä pois sillä aikaa, kun ratsukko suoritti itsenäisiä ravitehtäviä ja lopulta siirtyi käyntiin. Kehuin ratsukkoa hienosta työstä, mutta painotin vielä sitä, että tässä vaiheessa ratsastusta olisi hiljalleen aika löytää sopiva vauhti esteille. Vilma ei saisi jännittää hyppyjä, vaan sen pitäisi luottaa Narriin ja pysyä selässä rauhallisena. Loppukäyntien jälkeen lähdimme yhdessä kävelemään takaisin kohti tallia.

---

15.01.2014 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Tallin omistaja (Siuri)

Narri oli ensimmäinen hevonen, jonka selässä kävin vuosiin. Olin yllättynyt siitä, että ratsastustaitoni olivat vielä tallella, ja löysimme nopeasti tamman kanssa yhteisen sävelen. Minulla oli suorastaan hauskaa, ja Narrin kanssa toimiessa kaikki tuntui niin helpolta. Työstressi unohtui, väsymys katosi ja tunsin vihdoin löytäneen oman harrastukseni. Toki hevosen omistaminen toi myös paljon haittapuolia - pitkät kisamatkat, aikaiset aamut, rankat siivoukset, mutta kyllä kaikki oli yhden hevosen arvoista.

Narri sai minut myös miettimään ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oman hevosen ostamista. Katselin jopa hevostarjontaa, mutta onneksi mieheni hieman jarrutteli minua - ei minulla riittäisi rankan työni ohella aikaa enää toiselle hevoselle. Oikeassahan hän oli.

Mietin monesti sitä hetkeä, kun näin Narrin ensimmäisen kerran. Se oli valkoinen nuorehko hevonen, joka seisoi karsinassaan rauhallisena. Minua kuitenkin pelotti ihan kamalasti: mitä jos Vilma ei pystyisikään pitämään tammasta huolta. Tai mitä jos tuo kimo heittäisi tyttäreni selästään ja satuttaisi häntä. En luottanut hevosiin, mutta Vilma asteli tyynen rauhallisesti tamman karsinaan ja silitti tämän kaulaa. Tamma pysyi rauhallisena, ja sen katseessa oli jotain, mikä sai minunkin jännityksen katoamaan.

Katsoin vierestä, kun Vilma suoritti tamman kanssaan koulukiemuroita ja hyppi muutamia esteitä. Mieleeni tulivat oman nuoruuteni ajat, kun kävin vielä hoitamassa tuttavaperheemme tallin hevosia. Olin todellinen heppatyttö niihin aikoihin, mutta omasta hevosesta en voinut koskaan rahatilanteen takia edes haaveilla.

Se niistä muisteluista. Nyt meillä on hevonen, se on lähinnä minun ja tyttäreni oma projekti. Ei niitä miehiä niin kiinnosta. Ja jos totta puhutaan, niin Narri on kyllä upea tapaus kaikin puolin. En voisi olla tyytyväisempi siitä, että Vilma ohjasi minut näiden ihanien hevosten pariin!

---

20.09.2013 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Vilma, Narrin omistaja (Siuri)

Kun lopulta olin saanut luvan hevoseen ja löytänyt vielä sopivan oloisen tamman, olin onnellisempi kuin koskaan elämässäni. Olin haaveillut omasta hevosesta jo vuosia, ja vihdoin toiveeni kävisi toteen. Niinpä eräänä lauantaiaamuna lähdimme ajamaan Mikkeliin, jossa Narri odotti meitä koeratsastusta varten.

Tallin omisti vanha nainen, joka oli pahoissa rahaongelmissa eikä pystynyt pitämään enää tallia yllä. Ikinä en kyllä tallia perustaisi, totesi äitini. (Voi kunpa hän vain olisi tiennyt, miten väärässä olikaan!)

Narri oli paljon kauniimpi kuin näkemissäni kuvissa, ja minusta tuntui, että jo ensimmäisellä tapaamisella löysimme jonkinlaisen yhteyden. Koeratsastin tamman kentällä koulukiemuroiden ja esteiden merkeissä, ja kävimme myös hieman hyppimässä maastoesteitä. Narrin selässä minusta tuntui juuri siltä, että kuuluin siihen.

Samana päivänä me kirjoitimme paperit ja Narrikin lähti matkaamme lainatun hevosauton voimin. Talomme vieressä oleva talli(, jonka tilalle myöhemmin nousi Heljävirta,) oli varannut yhtä karsinapaikkaa minun tulevalle hevoselleni, ja muutto onnistui paljon sujuvammin kuin olin edes osannut kuvitella.

Ensimmäinen päivä oli yhtä myllerrystä: olin niin kovin onnellinen, mutta samalla pieni ääni takaraivossani oli hyvin skeptinen hevosen suhteen. Onneksi äitini auttoi minua heti alusta saakka hoitamaan Narria, ja hän löysi minulle myös erittäin pätevän valmentajan, Tiinan. Hänen ohjeistuksella me kehityimme nopeaan tahtiin, ja hän oli mukanamme myös ensimmäisissä estekisoissamme. Hänestä ja äidistä tuli hyvät ystävät(, ja myöhemmin hän tuli vakiovalmentajaksemme myös Heljävirtaan!).

Vaikka hieman pelkäsin hevosen omistamista, voin nyt rehellisesti sanoa, että ihan turhaan. Ei se elämä sen kummallisemmaksi ole mennyt, joskin aika tietokoneen ääressä on hieman vähentynyt. Olen kuitenkin onnellinen Narrin kanssa, ja olen saanut todella hyviä ystäviä tallilta. Toivon vain, että kaikki jatkuu yhtä hyvin kuin tähänkin asti!