Dante & Nita

”Catuuuu”, marisen kovaan ääneen päästessäni tallin ovesta sisään. Toisessa kädessäni minulla on kurainen hevonen, toisessa taas irtonainen hevosenkenkä.
”Miiitäää?” vastaa Catu samalla sävyllä Hillan karsinasta ja kurkkaa talikko kädessään käytävälle.
”Voi eiii!” hän toteaa ja naurahtaa hyväntahtoisesti. ”Miten se nyt noin?”
”En tosiaan tiedä”, vastaan huokaisten. Seuraavaan kengitykseen ei olisi ollutkaan kuin reilu viikko, joten ehkä olisi hyvä vaihtaa saman tien kaikki kengät kerralla ja vuolla kaviot kuntoon.
”Tuleeko Petter tänään?” kysyn naiselta, joka siirtyy nojaamaan karsinan ovea vasten. Kevyestä hiestä päätellen Hillan karsina alkaa olla viimeisiä tämän päivän siivottavia.
”Tänään illalla tai huomenna. Laita vaikka viestiä, niin ymmärtää tulla hoitamaan”, Catu vastaa ja pyyhkäisee otsaansa.

Vien Danten jalkapesun kautta karsinaan, jossa se saa nyt hetken odottaa, kunnes kaviot saadaan kuntoon. Kaivan puhelimeni taskusta, otan irtonaisesta hevosenkengästä sekä Dantesta kuvan ja etsin WhatsAppin vastaanottajalistaltani Petterin.

Sinä [12:30]
*Kuva*
🙁🙁🙁

Puhelimeni ilmoittaa uudesta viestistä ennen kuin ehdin laskea sitä kädestäni.

Petter Kengittäjä [12:30]
😂😂😂 haha
Joo, hoidetaan huomenna kuntoon! 👍

Laitan puhelimen taskuuni ja taputan Dantea kaulalle.
"Pidä sitten ensi viikolla kengät hyvin jalassa. Lauantaina meillä on paljon tekemistä."

Piirinmestaruuskilpailut. Täällä, Pohjois-Norjassa, vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Shelyesistä, kertoi Jassu samalla kun yritin googlata tapahtuman sivuja.
"On siellä teillekin luokkia", hän sanoi ja auttoi minua löytämään oikeaan osoitteeseen puhelimen selaimella.
"Luuletko, että me pärjättäisi?" kysyin hieman epävarmana, kun lopulta löysin lisätietoa tapahtumasta.
"Kannattaa kokeilla, kyllä te varmaan helpoissa luokissa loppuun asti pääsisitte", hän sanoi. Meillä olisi Danten kanssa vielä paljon harjoiteltavaa, mutta aikaakin oli vielä puolitoista kuukautta ja kokemus olisi joka tapauksessa vain hyväksi, tuli sijoitusta tai ei.

Olin kilpaillut aiemmin vain kahdesti, nekin Ankin hevosella Rosetella. Kummassakin kisoissa olin jäänyt tulosten hännille, mutta kisapäivät olivat olleet kaikin puolin mukavia, vaikka illalla olinkin ollut aivan puhki. Nyt minulla oli kuitenkin mahdollisuus lähteä kokeilemaan ratoja oman hevosen kanssa. Tästäkö meidän kilpailu-ura lähtisi käyntiin?

"Joo, me ilmoittaudutaan!" sanoin Jassulle innokkaana samalla, kun olin jo näpyttelemässä kilpailuosallistumista.

Sadepäivä tallilla, hevosenomistajan unelma…

Tallituvassa oli hiljaista. Aurora istui sohvalla ja hahmotteli lyijykynällä luonnosvihkoonsa piirrosta. Minä puolestani istuin pöydän ääressä juomassa vettä ja selaamassa somea kännykältäni. Ei mitään uutta sielläkään. Paitsi Suomessa oli ollut viikolla kova myrsky, ja Facebook-feed täyttyi kaatuneiden puiden kuvista.

”Pitäiskö meidän tehdä jotain?” kysyin Auroralta pitäen katseeni tiiviisti näytössä kiinni. Myös Aurora jatkoi kuvansa piirtämistä ja vastasi:
”Voisihan sitä jotain keksiä.” Mutta mitä, tuntui olevan kysymys. Sadekelillä ei huvittanut hirveästi lähteä maastoilemaan, mutta hevosetkin oli liikutettava.
”Maneesiin?” kysyin Auroralta, muistaakseni tila oli tähän aikaan illasta jo tyhjillään. Aurora mietti hetken, mutta melko pian hänen ilmeensä kirkastui ja katse nousi minuun.
”Hei joo! Mennään ilman satuloita!” hän sanoi innostuneena. En ole varma, mistä hän yhtäkkiä satulatta ratsastamisen keksi, mutta se kuulosti ihan hauskalta idealta!

Ronja ja Dante olivat todella nopeasti ratsastuskunnossa, sillä päälle ei tarvinnut pukea kuin suitset. Maneesi oli tosiaan tyhjillään, ja vaikka ilta alkoi jo hämärtyä ulkona, oli sisällä hyvä valaistus. Kävelimme Ronjan ja Danten kanssa ensin pitkin ohjin ja lähdimme sitten tekemään kaikkia niitä tehtäviä, mitä lapsuusiän ratsastustunneilta muistimme. Maailmanympärysmatka oli todella haastavaa Danten kanssa, ja kieltämättä näin korkealta tippuminen ei tuntunut ajatuksena kovin mielekkäältä. Makaaminen hevosen selässä puolestaan oli todella rentouttavaa, ja Dante käveli kiltisti rauhallisena eteenpäin. Minä puolestani olisin hyvin voinut sulkea silmäni ja jäädä matkustamaan oman hevosen selässä.

Jotta ratsastus ei olisi jäänyt ihan vain ympäri kävelemiseksi, päätimme myös ottaa pienen laukkakisan. Ajattelin ensin ison hevosen selässä ratsastaessani kisan olevan hieman epäreilu, mutta siinä, missä lähtöviivalla Ronja nosti muutamasta käyntiaskeleesta todella reippaan laukan, jäi Dante pohtimaan laukannostoa ensin käynnissä ja sitten vielä ravissa. Täytyi myöntää tappio risteytysponille. Joka muuten oli ihan syötävän suloinen hiljalleen kasvavassa karvapeitteessään.

Aika kului kuin siivillä, ja maneesin ikkunoista näkyvä tumma taivas kertoi kellon olevan jo yli kahdeksan. Lähdimme maneesista pitkin ohjin takaisin tallille, Ronja ja Aurora tosin kääntyivät risteyksestä pihatolle päin. Karsinassa odotti vielä Danten iltaruokinta ja loimitus, ja tamma työnsikin turpansa heti ruoka-astiaan sen täyttyessä. Dante oli ihana, ja niin kovin rakas.

En tiennyt, olisinko ollut innoissani vai kauhuissani sillä hetkellä, kun Jassu käski meitä nostamaan jalustimet kaulalle. Vasta viime viikolla olimme käyneet saman läpi Joonan tunnilla, ja vaikka tunti oli mennyt hyvin, kaipasin silti hieman tukea tasapainolleni.
”Siellä myös, Nita!” sai minut hieman vastahakoisesti kumartumaan kohti jalustimia ja nostamaan ne ylös. En kuitenkaan ehtinyt kovin kauaa miettiä tilannetta, kun olikin jo aika siirtää kaikki ajatus lämmittelyihin ja siirtymisiin.

Dantella oli tänään hyvä päivä. Ehkä se oli viime tunnin myötä tottunut ratsastajan horjumiseen tai ehkä se oli saanut purkaa aamutarhassa ylimääräistä energiaansa ja malttoi nyt kuunnella apujani. Erityisesti ohjasavut menivät tammalle läpi erinomaisesti, painoavuissa puolestaan oli hieman hakemista. Enkä ihmetellyt, Dantekin sai totisesti tehdä ajatustyötä miettiessään, oliko tuo nyt pohjeapu vai oliko ratsastaja tippumassa selästä. Ravitehtävät kuitenkin tuntuivat yllättävän mukavilta myös selästä käsin, ja mitä enemmän Dante lämpeni, sitä tasapainoisemmalta ja joustavammalta tamman ravi tuntui.

Laukkatehtävät tuntuivat tänään olevan meidän kompastuskivinämme. Dante kyllä teki, mitä käskettiin, mutta ongelma tulikin siinä, että käskin väärään aikaan. En valmistellut tammaa kunnolla, mutta kilttinä hevosena Dante kuitenkin nosti laukan. Jassu tuli kädestä pitäen neuvomaan hyvät puolipidätteet, ja sen myötä myös laukannostot alkoivat sujua loppua kohden paremmin.

Siirtyminen laukasta käyntiin ja takaisin tuotti selkeästi eniten päänvaivaa. Muutama raviaskel vilahti aina välissä, ja kesti pitkään, että istunta ja avut olivat tasapainossa. Vasta muutamalla viimeisellä kerralla siirtymiset sujuivat kerrasta, johon Jassu kommentoikin:
”Tosi hyvin! Kehu Dantea kovasti, ja voitte jäädä käyntiin valmistautumaan loppuverryttelyihin”.

Kun jalustimet lopulta sai laskea, ei niillä tuntunut enää siinä vaiheessa olevan virkaa. Keskikroppa oli selvästi päässyt hyvin töihin ja myös jaloissa oli hyvä tuki ilman jalustimiakin. Kummallista, kuinka sitä ei tajuakaan, miten paljon tällaisilla harjoituksilla on merkitystä, ennen kuin pääsee takaisin normaaliin istuntaan. Todella hyvää treeniä, ja vatsalihaksetkin kiittävät huomenna!

"Ootteko te lähdössä Danten kanssa Kalla Cupiin?", kysyi Katya viereisestä karsinasta. Hän selvitti Jätkän takkuista harjaa samalla kun minä harjasin pinttyneet tallipölyt Danten karvalta.
"Ei me varmaan", vastasin hänelle.
"Tai siis, mikä se olikaan?"
Katya kertoi minulle Suomessa järjestettävästä ratsastuskilpailusta, johon Shelyesistä oltiin lähdössä jälleen suuremmalla porukalla. Auburn Estate ei kuulostanut tutulta, vaikka ilmeisesti kyseessä oli melko tunnettu ja laadukas kartano. Ehkä saattaisin tietää tallin hevosia ja ratsukoita, jos kuulisin niiden nimiä.
"Ei me ehkä Danten kanssa olla vielä ihan valmiita kisaradoille", vastasin naiselle ja taputin Danten vastaharjattua selkää.
"Siellä on kyllä myös junnuluokkia nuorille hevosille. Sitä paitsi jos kisaaminen ei kiinnosta, niin groomeja ja kuskeja tarvitaan kyllä. Eikös sulla ollut se rekkakorttikin?" hän jatkoi. Olihan minulla. Ja ainakin viimeksi ajomatka Suomen ja Norjan välillä oli sujunut ihan hyvin.

Lupasin jäädä miettimään asiaa samalla kun varustin Danten ratsastuskuntoon. Lähdimme kentälle itsenäisesti treenaamaan ihan perinteisiä tehtäviä, kuten pohkeenväistöjä, siirtymisiä ja taivutuksia. Dante oli niin kiltti, se pysähtyi pyynnöstä ja jäi niin pitkäksi aikaa seisomaan, kunnes pyysin sen jälleen liikkeelle. Tästä hevosesta tulisi vielä paljon, mutta olisiko se jo valmis starttaamaan ensimmäiset kisansa? Edes ihan harjoitusmielessä, jotkut helpot vain?

---

Ajatus Kalla CUPista jäi houkuttelemaan, ja kotiin päästyäni aloin tutkia paremmin tapahtuman nettisivuja ja ohjelmaa. Tiedossa oli myös After ridet, joka olisi varmasti mieleenpainuva kokemus. Mutta toisaalta, olisi myös ihana nauttia Danten kanssa hiljaisesta tallista. Sitä paitsi lähtö olisi jo viikon päästä.

Aikani asiaa pyöriteltyä tulin päätökseen, että skippaisimme tällä kertaa reissun. Päätin kuitenkin, että nyt oli aika alkaa treenata ihan tosissaan Danten kanssa ja siirtyä hiljalleen myös kisakentille, edes kokemusta hakemaan. Onneksi lauantaina olisi taas ratsastustunti, ja pääsisimme kehittymään osaavan opettajan johdolla.

Olimme sopineet Auroran kanssa yhteisestä maastoretkestä Norjan ihastuttavassa luonnossa. Onneksi meille sattui hyvä keli, sillä mietin mielessäni kauhulla kaikkia niitä äkkiliukkaita kallionkielekkeitä, joiden luokse Aurora meidän johdattaisi. Helppoahan hänen oli maastossa kulkea issikka-vuonoponinsa kanssa, minulla taas oli puolestaan kömpelö puoliverisenalku, jonka tasapainossa oli vielä paljon petrattavaa.

Lämmittelin Danten kanssa kentällä, kun huomasin pihatolta päin saapuvan ratsukon. Sinisistä hiuksista sekä persoonallisesta ponista ei voinut erehtyä, joten lähdimme Danten kanssa kävelemään tulijoita vastaan.
"Mihin suuntaan lähdetään?" kysyin Auroralta.
"Ajattelin, että olisimme voineet kokeilla uutta reittiä", nainen sanoi.
"Se sopii. Menkää te edeltä", vastasin hänelle. Tämä oli ensimmäinen kertamme Danten kanssa Norjan maastoreiteillä, joten tuttu ratsukko edellä auttaisi varmasti - niin minua kuin Danteakin.

Lähdimme suuntaamaan kaunista metsätietä pitkin eteenpäin. Vastaantulijoita ei näkynyt, joten pystyimme levittäytymään tielle rinnakkain. Olin nähnyt Auroran muutaman kerran aiemmin ja keskustellut hänen kanssaan joitakin kertoja, mutta nyt vasta todella pääsin kysymään, mitä nainen teki työkseen, mistä hän oli kotoisin ja varsinkin mielenkiintoisen Ronjan historiasta ja vanhemmista. Kuten nimestä pystyi päättelemään, oli tamma myös kotoisin Suomesta.

Ehdimme kävellä tietä jonkin matkaa, kunnes ympärillämme alkoi näkyä laitumia. Hetken ajattelin, olimmeko kiertäneet ympyrää, mutta aitojen sisäpuolella näytti laiduntavan ainoastaan vuonoponeja. Osa niistä nosti päänsä ruohikosta ja jäi katsomaan meitä. Myös Dante hidasti vauhtiaan ja seurasi katseellaan aidan takana olevaa ponia. Samaan aikaan tien toisella puolen olevalla laitumella meitä kohti lähestyi neljän vuonoponin joukko. Emme totisesti olleet enää Shelyesissä.

Jatkoimme hevosista huolimatta matkaa eteenpäin ja päädyimme lähelle tallirakennusta. Tallista astui juuri ulos nuori nainen, joka katsoi meitä hetken ihmetellen, mutta esittäytyi sitten Brynhildin työntekijäksi.
"Brynhild?" kysyin naiselta. Työntekijä arvasi kerralla oikein pohtiessaan, että meidän täytyi olla uusia tulokkaita Shelyesissä.
"En tainnut nähdä teitä Sommersolvervissa", hän sanoi. Kiitos Karlan läksiäisjuhlien, olin kuullut kyseisestä kesän tapahtumasta ja tiesin, mistä hän puhui.

Kuljimme tallin läpi ja jatkoimme matkaamme eteenpäin. Metsä päättyi ja tilalle aukesi upeat vuoristot sekä (yllättävän) hyväpohjaiset tiet. Auroran kanssa oli helppo kulkea, ei haitannut, jos välillä jäin matkustamaan hiljaa Danten selässä ja ihailemaan upeita maisemia - niin teki Aurorakin. Ehdimme kuitenkin käydä hyvin läpi toistemme suurpiirteiset elämäntarinat, ja olin jopa hieman harmissani, kun lopulta päädyimme takaisin Shelyesin pihaan. Kello oli jo melko paljon, ja edessä oli vielä Danten iltaruokinta sekä hoito yökuntoon.

"Otetaanko pian uudestaan?" kysyi Aurora, kun erkanimme eri suuntiin - hän kohti pihattoa ja minä kohti päätallia.
"Otetaan vaan! Vaikka loppuviikosta", vastasin hänelle hymyillen. Oli mukava ajatella, että täältä löytyi aina hyvää seuraa, mitä ikinä mielessä olikaan.

Tänään oli ensimmäinen ratsastustuntimme Shelyesissä Danten kanssa. Olin ilmoittanut meidät vasta edellisenä iltana irtotunnille, sillä Dante oli levännyt lähes viikon putkeen, käynyt vain hieman ihmettelemässä lähimaastoja. Tauon kyllä huomasi, sillä Dante ei meinannut rentoutua kentällä yhtään. Asiaa ei varmasti helpottanut myöskään joukossa olleet vieraat hevoset saati se, että myös minua hieman jännitti. Olin ensimmäistä kertaa hevosen selässä ratsastustunnilla moneen viikkoon, ja vielä aivan vieraiden ihmisten kanssa. Yritin rapsutella ja jutella Dantelle mukavia, jotta se rentoutuisi – ja jotta myös oma jännitykseni laantuisi.

Lähdimme ensin tekemään puomiharjoituksia. Dantelle tehtävä oli helppo, ja se nosti hyvin jalkojaan ja pidensi askeliaan tarvittavan verran. Hieman tammaa täytyi ratsastaa eteen ja ohjata istunnalla suoraan, mutta muuten kaikki sujui hyvin. Ei mennyt kauaakaan, kun Joona käski meitä nostamaan jalustimet kaulalle. Noniin, hyvästi tasapaino! Tiesin, että oma istuntani olisi tarpeeksi hyvä, jotta pysyisin satulassa, mutta Dantesta en ollut niin varma. Nuoren hevosen tavoin sen tasapaino saattoi usein horjahdella, ja selässä pysyminen vaati todellista itsensä liimaamista satulaan.

Laukannostot sujuivat hyvin. Olimme muutamia kertoja harjoitelleet Danten kanssa ilman satulaa ratsastamista, ja se kuunteli hyvin apujani. Myös minä osasin jäädä istumaan rauhassa laukkaa myötäillen, enkä painanut pohkeita hevosen kylkiin sen suuremmin. Vain muutaman kerran laukka-askeleet lähtivät melko kankeasti liikkeelle, mikä vaikutti myös omaan istuntaani ja siihen, että läheltä piti -tilanteita tippumisen suhteen tuli muutamia, mutta yhdessä hevosen kanssa me kuitenkin löysimme yhteisen sävelen ja laukkapuomit sujuivat ihan hyvin.

Kun estekorkeus nousi, kuulin mielessäni edellisen valmentajani sanat: myötää, myötää, kevyempi käsi, anna Dantelle tilaa. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin. Joona käski minun nousta suoremmaksi ja sanoi, että pienempikin myötääminen riittää. Tästä hieman hämmentyneenä kokosin aavistuksen enemmän ohjia ja keskityin seuraavalla kierroksella myötäämään hevosen tahtia ja hyppyä yhtään liioittelematta. Joonan ohjeet todella tepsivät, sillä siinä, missä Dante toisinaan laskeutumisen jälkeen jäi hieman haahuilemaan, eikä ollut varma, minne edetä, jäi se tällä kertaa paljon paremmin kuulolle ja oli esteen jälkeen heti valmiina jatkamaan tehokkaasti ratsastusta eteenpäin.

Olin todella tyytyväinen tuntiin, mutta viimeinen jokeritehtävä sai oloni hieman epävarmaksi. Olin aivan varma, ettei Dante selviäisi tästä, mutta katsoimme ensin muiden ylittävän esteet onnistuneesti, mikä auttoi myös omaan olooni. Kun meidän vuoromme lähestyi, päästin kädet irti ja yritin samaan aikaan pitää itseni satulassa kiinni, olla puristamatta liikaa reisillä mutta samalla välttää jäämästä puristamaan pohkeillakaan. Kumma kyllä Dante kulki suorassa linjassa koko estesuoran, eikä tehtävä tuntunut olevan sille haastava ollenkaan. Esteiden jälkeen taputin Dantea kaulalle todella upeasta suorituksesta – niin hienoista hypyistä, hyvistä askeleista ja siitä, että se oli lopulta kuitenkin rentoutunut myös vieraassa seurassa. Loppuverryttelyjen jälkeen jäimme vielä kulkemaan pitkin ohjin kentälle. Ei olisi uskonut, että muutaman vuoden ratsastamisen jälkeen voisi oppia näin paljon uutta yhden tunnin aikana omasta hevosestaan!

Kolmen päivän matkustaminen tuntui lievästi kropassa. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että kaikki kolme päivää ennen muuttoa kuluivat pakkauksen merkeissä, kun yritin raivokkaasti tiivistää yksiötäni vain muutamaan laatikkoon. Turhaan minä raahaisin mukanani sänkyä, joka oli ollut minulla teini-iästä saakka, saati pystyyn kuollutta jukkapalmua, jonka sain kolme vuotta sitten lahjaksi Ankilta. (Viimeisen kerran meillä iltaa istuessa Anki naurahti, että oliko tämä kasvi nyt sitten vertauskuva meidän ystävyyden tilasta tällä hetkellä. Ei ollut.) Norjastakin löytyisi vaatteita, henkareita, sohvia, aivan kaikkea, minkä vuoksi olin päättänyt pakata mukaani vain välttämättömät.

Dante ei pitänyt ajatuksesta matkustaa ilman kaveria. Sen huomasi matkan jokaisella lastauskerralla, kun yritin taluttaa auton eteen pysähtyneen tamman, joka aikansa pähkäili, pitikö tuonne tyhjään autoon nyt todella mennä. Ihan yksin. Kilttinä tyttönä Dante kuitenkin lopulta hyväksyi tilanteen ja käveli perässäni autoon, joskin hieman vastahakoisesti.

Pysähdyimme matkalla kahdesti. Ensimmäisen yön vietimme vanhemmillani, ja Dante sai nauttia sitä varten rakennetussa loma-asunnossa, eli vanhempieni vanhaan autotalliin tehdystä suojasta, josta oli vapaa pääsy pieneen tarhaan. Se oli Dantelle tuttu paikka, sillä olimme viettäneet kaikki yhteiset joulut ja kesälomat tamman kanssa Keski-Suomessa, ja tamma kotiutui tuttuun tapaansa saman tien, kun se pääsi talliin. Vaikka Dante vihasi sitä, että se jäi yksin laitumelle, ei tämä tuntunut hevosen mieltä kuitenkaan Äänekoskella painavan. Ehkä sillä oli suora näkyvyys talolle tai ehkä se nautti maaseudun rauhasta ja omasta tilasta. Joka tapauksessa ensimmäinen ilta meni enemmän tai vähemmän äidin itkiessä ikävää ja sitä, kuinka hän ei enää ikinä tulisi näkemään rakasta lastaan, siskon vannoessa, että hänkin lähtisi vielä kiertämään maailmaa ja isän miettiessä, miten Norja on vaurastunut öljyn avulla. Normaali torstai-ilta meidän perheessä.

Perjantai-iltana saavuimme Rovaniemelle, jossa asui Danten isän omistaja. Hän oli haltioissaan nähdessään, kuinka hieno kisaratsunalku Dantesta olikaan tullut, ja kovin hän tuntui miettivän jo mahdollisia oriehdokkaita, kun Dante ensimmäisen kerran astutettaisiin. Hän tarjosi meille ystävällisesti yöpaikan, ja Dantekin sai jaloitella sekä laiduntaa rauhassa yön yli.

Kello oli kuusi lauantaiaamuna, kun lähdimme Danten kanssa jälleen liikkeelle. Väsymys painoi mieltä ja kehoa, mutta hevosautossa oli tarpeeksi hyvät kaiuttimet, ja matka sujui laulellessa mukana viime vuosien parhaimpia kesähittejä. Aikaa kului ja taakse jäivät niin Suomen kuin Ruotsinkin rajat. Norjan puolelle saapuessa myös maasto muuttui, ja maisemaan astuivat jylhät vuoret sekä kapeat tiet. Hevosauto ei normaalitilassa olisi paras valinta ajoneuvoksi, mutta onneksi vastaantuleva liikenne oli melko hiljaista.

----------

Kello kuudelta pääsimme lopulta Shelyesin pihaan. Parkkeerasin auton ja jäin hetkeksi istumaan paikoilleni. Kulunut viikko oli ollut yhtä hullunmyllyä, enkä ollut kertaakaan muistanut miettiä, miltä tämä kaikki minusta tuntui. Nyt kaikki tunteet kuitenkin iskivät yhdellä kertaa. Itketti ja nauratti, olo oli helpottunut mutta samaan aikaan todella jännittynyt. Jouduin hetken aikaa kokoamaan itseni, ennen kuin pääsin lopulta autosta ulos.

Ilma oli erilaista täällä. Raikasta ja hieman viileämpää. Hevosten haju tuntui kuitenkin olevan jokaisessa maassa samanlaista, ja ehkä juuri siitä syystä tunsin saman tien olevani kotona. Lähdin kävelemään kohti suurinta rakennusta, jonka oletin näkemieni kuvien mukaan olevan Shelyesin päärakennus. Kovin pitkään minun ei tarvinnut kuitenkaan harhailla yksinäni, kun kuulin takaani äänen.
”Hi!” Iloinen naisääni tervehti minua. Käännyin katsomaan taakseni. Kentältä minua kohti käveli nuori nainen kypärä päässään ja hevonen toisessa kädessään. Hengästymisestä ja hevosen hikisestä kaulasta päätellen he olivat olleet juuri treenaamassa. Nainen esittäytyi, mutta nimi meni saman tien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - kaikki keskittymiseni tuntui menevän siihen, että muistin juuri sillä hetkellä oman nimeni. Myöhemmin nimen kysyminen olisi ehkä ollut vähän noloa, joten totesin mielessäni, että se varmasti tulisi ilmi vielä myöhemminkin. Nainen ei puhunut suomea, mutta sen sijaan englanti taittui häneltä todella luontevasti. Hän kertoi, että osa talliväestä oli tällä hetkellä reissussa Suomessa, mutta tuloni oli kuitenkin tiedossa. Niinpä seurasin naista päätalliin ja autoin häntä riisumaan hevoselta varusteet.

Päätalli vaikutti siistiltä. Tallin seinällä oli ilmoitustaulu, jossa oli lappuja niin suomeksi, englanniksi kuin norjaksikin. Tavaraämpäreitä roikkui seinällä, ja bongasin niiden joukosta myös vaaleanvihreän ämpärin, johon oli kirjoitettu käsin Dante. Tämä ratsastajanainen – jonka nimi saattoi yhtä hyvin olla Karita tai Johanna – lähti esittelemään minulle tallia. Kävelimme päätallin läpi, ja nainen luetteli minulle, kuka hevonen missäkin karsinassa asui. Jätkästä minä muistin lukeneeni aiemmin tallin nettisivuilta, olihan ruuna sentään Suomesta kotoisin, mutta muut nimet tuntuivat puuroutuvan yhdeksi. Tärkeintä kuitenkin oli, että minulle esiteltiin Danten karsina, joka sattui olemaan Jätkän karsinan vieressä.

Tallikierroksen jälkeen matka jatkui yläkerran kautta oritalliin sekä pihattoon. Talli oli kaikin puolin viihtyisä, ja erityisen huomion kiinnitti tallin edessä oleva hieno kukkapenkki. Jassun ylpeys kuulemma. Lopuksi nainen – Ingrid ehkäpä? – näytti minulle vielä laitumet. Kierroksen päätteeksi naisen täytyi lähteä liikuttamaan seuraavaa hevosta, mutta sanoi, että voin tulla kentän laidalle kysymään neuvoa, missä ikinä tarvitsinkaan. Kiitin häntä ja lähdin sitten kohti hevosautoani.

Dantekin oli jo aivan turtunut matkustamiseen. Se peruutti ulos aivan ennätysvauhtia, mutta jäi sitten paikalleen ihmettelemään, kun minä yritin ottaa toiseen käteeni kasan tamman tavaroita. Olin todella tyytyväinen hevosvalinnastani siinä vaiheessa, kun molemmissa kainaloissani oli loimet, vasemmassa kädessäni suuri laatikko hoitotarvikkeita ja oikeassa kädessä Dante, joka kulki perässä kuin vanha koira. En olisi voinut tehdä paljoa, jos tamma olisi päättänyt lähteä kävelemään toiseen suuntaan, mutta onneksi kaikki sujui hyvin ja Dante pääsi turvallisesti omaan karsinaansa. Hetken aikaa se katseli ihmeissään ympärilleen, mutta alkoi saman tien syödä, kun ehdin tavaroiden roudaamiselta kaataa ruoat tamman kuppiin. Sitä ei hirveästi muutto tuntunut stressaavan. Kotiutui saman tien, vaikka puolet sen tavaroista olikin vielä autossa.

Loppuilta meni enemmän tai vähemmän ympyrää juosten. Tavarat löysivät hiljalleen omat paikkansa, ja myös minä aloin tulla tutuksi uuden ympäristön kanssa. Kolmannentoista kerran kulkiessani auton ja tallin välillä mietin, tarvitsiko kenenkään hevonen todella näin paljon tavaraa, mutta fakta oli, että mukana oli vain ja ainoastaan tarpeellinen.

Kello oli yli yhdeksän, kun ratsastajanainen tuli sanomaan minulle, että tallin hälyttimet menevät päälle viimeistään kymmeneltä. Päätin vielä hakea vastakotiutuneen Danten karsinastaan ja tutustua tamman kanssa tallialueeseen. Kolmen päivän matkustaminen näkyi myös Dantessa, ja viisivuotiaan olisi kuvitellut kankean liikkumisen perusteella olevan yli kaksikymppinen vanha hevonen. Kiersimme Danten kanssa tallipihaa, ja se tuntui ottavan kaiken vastaan tuttuun tapaansa uteliaasti mutta rauhallisesti. Tarhojen lähellä tamma tuntui heräävän – pääsisikö hän juoksemaan? – mutta Danten epäonneksi käännyimme pian takaisin talliin. Turvallisinta olisi viettää tämä yö siellä ja huomenna miettiä tarhajärjestelyjä ihmisten kanssa, jotka tunsivat tallin hevoset.

Dante saatiin karsinaansa sopivasti ennen tallin sulkemista, ja minä puolestani lähdin ajamaan kohti asutusta. Kello oli lähes kymmenen, ja hevosauto oli kattoon asti täynnä omia muuttolaatikoitani. Tulevasta yöstä tulisi pitkä.

Tervetuloa talliin Anitta Pajusalo ja Dante! Nita luki sähköpostinsa yhä uudelleen ja uudelleen, eikä ollut uskoa sitä todeksi. Hän oli jo pidemmän aikaa toivonut Dantelle uutta kotitallia hieman kauempaa Helsingin hälinästä, mutta nyt, kun tallipaikka varmistui, Nita alkoi tuntea olonsa hermostuneeksi. Uusi kulttuuri, uusi kieli. Kaikki se odotti Suomen rajan toisella puolella. Kuinka tällaiseen edes pitäisi osata valmistautua?

Nita ei ollut kertonut muutosta vielä kenellekään muulle kuin työnantajalleen. Ei edes parhaille ystävilleen, jotka olivat jakaneet Nitan kanssa monta vuotta ensin yliopistossa ja sen jälkeen tallilla. Tämä oli aivan liian suuri asia kerrottavaksi viestillä, mutta ajatus ystäviensä jättämisestä kasvotusten kouraisi vatsanpohjasta.

------

”Norjaan?” sanoi Anki ja keskeytti Roseten harjaamisen. Hän kääntyi katsomaan Nitaa miettien, mitä nainen oikein selitti.
”Sieltä vahvistui meille eilen tallipaikka”, vastasi Nita silittäen Roseten pehmeää turpaa. Hän mietti, kuinka tulisikaan ikävöimään tätä iäkästä tammaa. Olisiko Rosette enää edes elossa, kun Nita seuraavan kerran vierailisi Helsingissä?
”Tämä johtuu Santusta, eikö johdukin?” Anki totesi tympeänä ja jatkoi hevosensa harjaamista. Anki ei ollut koskaan pitänyt Santusta, eivätkä Nitan kertomukset välinpitämättömästä poikaystävästä auttaneet asiaa.
”Santulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa”, vastasi Nita hieman kärkkäästi. Kyllähän hän tiesi, että yksin jääminen ja asuminen pääkaupunkiseudulla tuli huonoon saumaan taloudellisesti. Mutta siihenkin eroon tarvittiin kaksi, Santtu yksin ei ollut syypää.
”Sitä paitsi se paikka on upea. Ajattele niitä Norjan vuoristoja”, jatkoi Nita. Hän tiesi, ettei Anki pitänyt muuttoajatuksesta, olihan ystävyksillä takanaan jo monta vuotta yhteistä matkaa kuljettuna. Mutta myös Anki tiesi, että kun Nita oli jotain päättänyt, se päätös piti. Anki jatkoi Roseten harjaamista kaikessa hiljaisuudessa ja myöntyi vähitellen ajatukseen.
”Tietääkö Riina jo?” hän kysyi. Nita pudisti päätään.
”En ole vielä kertonut muille”, Nita vastasi.
”Kerro sitten varovasti. Riinalla on muutenkin ollut vaikeaa”, Anki sanoi ja jäi miettimään, kuinka vasta hevosensa menettänyt nainen ottaisi uutisen. Ensin lähtee hevonen, sitten paras ystävä.
”No, milloin te muutatte? Kuun vaihteessa?” Anki kysyi ja laski Roseten harjan varusteämpäriin.
”Itseasiassa tällä viikolla”, Nita vastasi. Ankin ei tarvinnut sanoa mitään, sillä Nita tiesi jo, kuinka nopeasti tämä kaikki hänelle tuli.
”Meillä on ajomatkaa edessä lähes kaksikymmentä tuntia. Vietämme Danten kanssa ensimmäisen yön Äänekoskella ja sitä seuraavan Rovaniemellä, jolloin pääsemme Shelyesiin vielä lauantai-illaksi”, kertoi Nita suunnitelmansa. Anki nyökkäsi.
”Kuulostaa fiksulta”, hän sanoi ja taputti kimoa tammaansa kaulalle.
”No kai me nyt vielä maastoon lähdetään? Rosettekin pääsee vielä kerran nauttimaan Danten seurasta”, hän jatkoi. Nita nyökkäsi hymyillen.
”Totta kai.”

------

Kello oli yhdeksän illalla, kun Nita lopulta palasi kotiin. Hän vaihtoi tallivaatteet kotivaatteisiin ja istui sängynreunalle. Hymyilytti. Oli paljon, mitä Nita jäisi Suomesta kaipaamaan, mutta uudet seikkailut odottivat.