Husun päiväkirja

Hevosten omat päiväkirjat ja yleinen talligalleria/-päiväkirja
Sanni
Viestit: 3
Liittynyt: Pe Kesä 04, 2021 7:25 am

Husun päiväkirja

Viesti Kirjoittaja Sanni »

HUPSIS

Risteytysori, ihan varsa vielä
Väriltään tummanrautias läsillä ja parilla takajalan sukalla
Opettelee hevosenelämää omistajansa Sanni Jokelan kanssa
Omat sivut >>>
Viimeksi muokannut Sanni, Pe Kesä 04, 2021 6:07 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Sanni
Viestit: 3
Liittynyt: Pe Kesä 04, 2021 7:25 am

Re: Husun päiväkirja

Viesti Kirjoittaja Sanni »

PROLOGI

Kun mutsi oli kuollut, mä olin jäänyt vähän tyhjän päälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun mä olin landella törmännyt sossuihin, ja voin kertoa, että eipä ollut kovin ikävä. Ne oli tulleet hössöttämään siihen jotain, että kuinka mä pärjäsin, ja olin vain puhaltanut röökin savut ulos niiden paheksuvien katseiden alla todeten, että paremmin kuin aikoihin. Mitä hittoa mä edes olisin tehnyt jollain alkoholisoituneella työnarkomaanilla niiden mielestä? Enemmän hyötyä mulle oli ollut sen luottokortista, joka nyt oli vihdoin virallisesti mun.

Tai ei vielä. Koska mä täyttäisin kahdeksantoista vasta syyskuussa, enkä pääsisi mihinkään mutsin omaisuuteen käsiksi ennen sitä. Paitsi luottokorttiin, joka oli ollut mun taskussani siitä asti, kun olin ollut jotain kolmetoista.

Ne tantat ehdotti, että mä olisin mennyt johonkin ilmajokelaiseen lastensuojelulaitokseen homehtumaan. Tai ensin luulin sen olleen ehdotus -- sen jälkeen, kun olin tajunnut, ettei se ollutkaan vitsi -- kunnes ne tulivat mun ovelle uudestaan ja sanoivat, että nyt, Sanni, mennään uuteen kotiin. Kas, kun eivät sitoneet pakkopaitaan ja raahanneet siinä maijan takakoppiin -- niin hanakasti ne mua sinne halusivat selvittelemään elämääni. Joten mä olin karannut. Ajanut mopolla Seinäjoelle, hypännyt steissillä ensimmäiseen junaan ja selvittänyt matkan puolivälissä, että se ei ollut menossa Stadiin, kotiin, kuten olin toivonut, vaan Lappiin. Siis vittu Lappiin -- vielä enemmän landelle kuin Otsonmäki oli ikinä ollut!

Olin hakannut päätä junan vessan seinään unohtaen, että konduktöörikin saattaisi kuulla mun olevan siellä. Eihän mulla siis ollut matkalippua.

Lapista mä ostin hevosen. Hupsis. Se oli myös sen hevosen nimi, mikä oli mun mielestä aika osuvaa.

Mulla oli Otsonmäellä ollut poni, Nana, mutta se ei ollut mun omani. Se oli, on, laadukas ratsuponitamma, jonka mä sisäänratsastin sen ollessa mulla ylläpidossa. Mä olin aatellut, että olisin saanut pitää sitä vaikka loppuelämäni, mutta yhtäkkiä sen omistaja olikin flipannut, ja myynyt sen Ruotsiin tekemään varsoja. Eihän mulla ollut siihen sananvaltaa, tietenkään. Siitä oli maksettu ihan helvetisti, ja syystä, koska olihan se hieno. Ei mulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin katsella trailerin perävaloja Hermanin seisoessa mun vieressä ja taputtaessa toverillisesti olkapäälle.

Hupsis ei ollut lainkaan kuin Nana. Tai oli sekin nuori, siis ihan vastasyntynyt. Hupsis -- jonka mä nimesin Husuksi, sillä mun kieli ei taipunut niin vaikeisiin sanamuotoihin kuin hupsikselle ja hupsiksen -- oli vahinkovarsa: risteytystamman ja suokkiorin rakkauslapsi. Pieni, vaikkei varmaan kovin kauaa, ja aika pörröinen. Sillä oli hassu, puoliksi pystyssä pysynyt, kihara harja sekä ilkikurisena tuikkivat silmät, jotka kertoivat, ettei se mua päästäisi helpolla. Orin kasvattaja huokaili, että olisin saanut sen vaikka ilmaiseksi -- mikä ei varsinaisesti hevoskaupoilla ole hyvä merkki, mutta lopulta päädyttiin ratkaisuun, että mä maksoin siitä jotain tonnin. Sillä tonnilla, Husulla, mä olin täyttänyt sen hevosen muotoisen aukon mussa. Mikään muu ei olisi onnistunut siinä.

Lapista mä päädyin Tampereelle, koska luottokortin rajat paukkuivat, enkä mä saanut ostettua sekä mulle että ponille kyytiä Stadiin sieltä jumalan selän takaa. Sitä paitsi Stadi olisi ollut mun kohdalla ilmeinen ratkaisu pakomatkalle -- sieltä ne sossutädit olisivat mut löytäneet saman tien. Mä sain superhalvan kaupungin vuokrakämpän Nekalasta ilman takuuvuokraa, sillä naapureina mulla on pelkkiä nistejä ja joku dementoitunut äijä, joka yrittää joka toinen päivä sisälle mun kämppään omansa sijaan. Kylppärin seinissäkin on kai hometta.

Kerran mä istuin Koskipuistossa ja selasin tamperelaisia talleja. Silloin mä opin, että Tampereella on ihan vitun paljon kalliimpaa asua kuin landella, vaikka asuiskin niin halvasti kuin on ikinä mahdollista. Mä olin kai näyttänyt niin eksyneeltä ja epätoivoiselta, että mun viereen istui Elise, joka hymyili leveästi, vaikka mä kurtistin kulmiani ja kysyin, että mikä se oli.

Elise höpötti mulle kaikkea Tampereesta ja kaikesta muutenkin niin, ettei mun onneksi tarvinnut paljon aukoa suutani. Se oli mua vuoden nuorempi lukiolaisnörtti, jolla oli joku supervuonis, ainakin sen omien sanojen mukaan. Ja hitto, miten se innostui, kun kuuli, että mullakin oli hevonen, jossa oli vuonista. Se suorastaan pakotti mut muuttamaan Husun kanssa samalle tallille, jossa sen poni asui. Myrttisuolle. Ihan helvetisti liian kallis, mutta kiva paikka. Sen pihassa mä avasin trailerin takaportin, kun vasta vieroitettu hevoslapsi saapui ryminällä ja kolinalla uuteen kotiinsa Elisen hihkuessa vieressä.

Ja niin orpo Sanni-parka oli rakentanut elämänsä ihan itse ilman mitään ilmajokelaisia kallonkutistuslaitoksia. Niin potentiaalisesta ponikuskista tuli kovapäisen sekasikiöpuskaponin omistaja.

Kukapa sitä olis uskonut. Tuskin kukaan -- harva uskoi mun kohdalla yhtään mitään, mutta onneksi mä en koskaan sellaista tarvinnutkaan. Mä tulin, menin ja tein omat päätökseni enkä kuunnellut koskaan.
Vastaa Viestiin