Riemun päiväkirja

Hevosten omat päiväkirjat ja yleinen talligalleria/-päiväkirja
simona
Viestit: 16
Liittynyt: Ti Joulu 01, 2020 12:08 pm

Riemun päiväkirja

Viesti Kirjoittaja simona »

Loittonevan Erikoistehoste
Sivuille pääsee tästä

Simben ja 7-vuotiaan suomenhevosori Riemun touhuiluja. Muuttivat Myrttisuolle 1.12.2020.
Viimeksi muokannut simona, Pe Joulu 11, 2020 8:41 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
simona
Viestit: 16
Liittynyt: Ti Joulu 01, 2020 12:08 pm

Re: Riemun päiväkirja

Viesti Kirjoittaja simona »

Ensimmäinen joulukuuta 2020

Aamuisella rappukäytäväkeskustelulla oli käynyt ilmi, että naapurin joulukalenterista oli tullut tänään poronpään muotoinen suklaakoriste. Itse olin todennut samaan heti perään, että mä olin ostanut hevosen. Alakerran vanhempi rouva oli katsonut mua sillä sekunnilla päästä varpaisiin ja muutaman kerran mutissut jotain siitä porostaan, kunnes käänsi selkänsä ja sulki oven mennessään. Olin sitten heinäsillä kumisaappaillani jäänyt ihmettelemään tilannetta muutamaksi hetkeksi, mutta havahtunut sitten kummitätini soittoon.
"Oletko sä nyt valmis jo? Mä en vieläkään tajua, miksi me mennään hakemaan sulle joku suomikopukka", se oli tiuskinut puhelimeen. Mä olin vaan virnuillut kevyesti ja todennut tulevani ulko-ovelle mahdollisimman pian.

Ja tässä me nyt oltiin. Kummitädin uudessa Volvossa, jonka nahkapenkeillä hevosvaatteilla istuminen tuntui maailman pahimmalta synniltä. Taustapeilistä vilkaistessa näki perässä tulevan trailerin, jossa seisoi sisällä mun ikioma hevonen. Sellainen, jota kukaan tuttavistani ei vieläkään ymmärtänyt. Ja tajusinhan mä sen, kun olin aiemmin kertonut haluavani pomminvarman puoliverisen, että voisin kerrankin treenata itseni kenttäratsastuksen huippunimiin. En kuitenkaan saanut ajatuksiltani rauhaa, kun vastaan tuli myynti-ilmoitus jossa kaupiteltiin äärimmäisen komeaa ja hienoliikkeistä oria. Ja yhtäkkiä mulla olikin seitsemänvuotias, ei kovin pomminvarma suomenhevonen, mutta kyllä siitä kenttähevonen tulisi.

Hiekkatie päättyi ja erotin jo ensimmäisen hevosen ääriviivat kaukaisuudessa. Iso rautias puoliverinen tapitti meitä katseellaan. Annoin silmieni levätä idyllisessä tallipihassa, jonka keskellä oli jo hieman jäätä pinnalleen saanut lampi. Kaikkialla oli kaikinpuolin siistiä, mutta kummalla tavalla erityisen kotoisaa.
"Mulla on vähän kiire sinne työtapaamiseen, niin otetaan toi sun kaakeros nyt ulos", kummitätini tiuskaisi. Aukaistessani trailerin lastaussiltaa mietin, että tuleekohan mustakin noin äksy kunhan oon vain puolet vanhempi ja omistan pari hevosta enemmän. Tädin hevoset tosin olivat isoja koulupainoitteisia puoliverisiä, eikä uusi hankintani siksi saanut häntä kiljahtamaan riemusta. Hengitykseni höyrysi kylmään pakkasilmaan, kun kiinnitin ketjuriimunnarun vastahankittuun riimuun. Riemu katsoi minua tuuhean otsatukkansa alta uteliaana. Ensimmäinen uusi paikka seitsemään vuoteen, sillä ori oli asunut koko nuoruutensa syntymästään asti kasvattajatilalla.

Pian tallin omistajakin tuli autokomppaniaamme vastaan, ja Riemun uloslastaaminen sujui näppärästi. Se pörisi ja pärisi, mutta se ei haitannut. Mulla oli jo nyt sellainen olo, että me oltiin tultu kotiin.
simona
Viestit: 16
Liittynyt: Ti Joulu 01, 2020 12:08 pm

Re: Riemun päiväkirja

Viesti Kirjoittaja simona »

Yhdeksäs joulukuuta 2020

Nurmakoskelle oli laskeutunut joulukuulle tyypillinen pikkupakkanen, joka oli kuitenkin antanut tullessaan Riemulle vähän liian ison hyppysellisen ylimääräistä energiaa. Koulupäivien aikana pystyi näkemään samalla auringonnousun- että laskunkin ja mielialani ei rehellisesti sanottuna ollut huipussaan kun vihdoin iltakuuden maissa pääsin lähtemään tallille.
Riemun tummanvioletti toppaloimi oli ainoa, mitä tummasta hevosestani erotin himmeän ulkovalon loisteessa. Se ei hörissyt minulle, muttei mikään ihme kun hevonen oli ollut omistuksessani vähän yli viikon - eikä alkutaipaleemme ollut ruusujen päällä astelemista. Ennemmin voisi kuvailla tulisia kiviä tai veitsenteräviä rautapalikoita polulla, mutta nyt se oli tasaantunut. Tai sitten jalanpohjat olivat jo tottuneet kuumuuteen ja terävyyteen.
"Terve poika", sanoin ja ojensin orille taskusta löytyneen ruisleivänpalasen. Sen tummissa silmissä oli taas rähmäkertymä, joka oli juuttunut pitkään ja kiharaan otsatukkaan. "Sori, unohdettiin letittää näköjään sun otsatukka".

Mieltäni virkisti hieman se, että talliin tultaessa kaikki kengät olivat tallella. Syy oli myös ehkä noissa pienissä kangasbiiteissä, jotka olin ostanut heppakirpparilta parantamaan mielenterveyttäni ja lompakkoani. Bootsit olivat apu irtokenkiin, joiden takaisinlaitto ei ollut ilmaista puuhaa.
Ori vaikutti rauhalliselta. Varmuuden vuoksi mittasin lämmön, etteivät herkät yliajattelijan taitoni pääsisi liikaa valloilleen. Kolmeseittemää ja puolta, hevoseni oli siis ehkä jopa ihan normaali. Varusteet päälle ja menoksi, eikä Riemu edes luiminut satulavyötä kiristäessä. Ajattelin jonkun olevan jo niin pahasti liian hyvin, että ratsastus varmaan palauttaisi utopistiset ajatukseni maanpinnalle ja löytäisin varmaan itsenikin sieltä imeskelemässä hiekkaa. Onneksi maneesissa ei mielestäni ollut juuri nyt ketään, joten voisin rauhassa päästellä kiroavia sanoja suustani ilman, että kukaan vielä minulle vähän tuntemattomista tallityypeistä loisi ensivaikutelmia sen perusteella.

Riemu kuitenkin seisoi nätisti paikoillaan, kun nousin puujakkaralta satulaan. Kiitin oria ja annoin sen lähteä kävelemään löysin ohjin uraa pitkin. Se vähän kiihdytti tahtiaan, mutta tuntui rennolta. Oliko hevoseni kipeä jostakin? Miksi se ei katsele ikkunoista ulos kuin olisi nähnyt zombeja tai miksi se ei steppaillut ja hörissyt talliin jääneiden kavereiden perään? Miksi se oli näin normaalin, hyväkäytöksisen hevosen oloinen?
Ravissa hevosen oma persoona alkoi tulla jo esille. Väistöt olivat ihan-todella-syvältä Riemun mielessä ja aivot eivät millään tuntuneet käsittävän sitä, että jalkoja piti laittaa ristiin. Hiki alkoi hiipiä toppatakin läpi ja pieni puhina kävi kuskin suusta kokoajan. Pian kumpikin rentoutui. Se takapää alkoi tulla mukaan eikä ulkopohjetta tarvinnut kopistella enää kovin kovaa.

Riemun ristiselkä oli ollut vähän jäykkä viime aikoina. Hieroja oli suositellut erilaisia taivutuksia ja väistätyksiä maltilla. Niin hevonen pääsisi liikkumaan pyöreämmin ja rennommin. Riemu vaikutti tyytyväiseltä laukatessaan keskiympyrää pitkin. Se halusi vähän puskea itseään vinoksi, mutta kiitos valmentajien - se ei sitä saanut tehdä oppiessani ratsastamaan hevosta oikeinpäin. Se tuntui rennolta ja oudon tyytyväiseltä. Ja niin tunnuin minäkin. Pitäisi aina olla näin rauhassa, eikä kiivastua itse orin tekemisistä, vaan ohjata sitä parempaan ja oikeampaan suuntaan.

"Hieno Riemu", totesin hymyillen pukiessani fleeceloimea loppuverryttelyn ajaksi. Hikinen, varmasti aivot solmuunsa ajatellut hevonen tuntui olevan ylpeä itsestään, eikä se nytkään liikahtanut jakkaralta mihinkään, vaan odotti minua kiltisti. Ehkä kuumien kiviemme tie nyt laskisi hieman lämpötilojaan? Jos vähän vain polttaisi jalanpohjissa, niin olisi mukavempaa kulkea?
simona
Viestit: 16
Liittynyt: Ti Joulu 01, 2020 12:08 pm

Re: Riemun päiväkirja

Viesti Kirjoittaja simona »

Yhdestoista joulukuuta 2020

Silmäni olivat varmaan jo tulehtuneen punaiset siitä hiekan määrästä, mitä minuutin aikana silmiini sain tällä hetkellä. Ympyrällä liinassa juokseva Riemu veti sellaista rodeolaukkaa, että pehmeä hiekka lensi vielä pitkälle. Nyt se oli kuitenkin jo rauhoittunut ja ravasi letkeän pyöreänä. Sitä oli pakko juoksuttaa juoksutusavun kanssa, koska muuten se juoksisi kuin vanha ravuri kaataen vielä itsensä.
"Miten sulla olikaan noin paljon virtaa", myhäilin itsekseni Riemun askeltaessa ympyrän uraa pitkin. Sehän näytti jopa ihan hyvältä hevoselta kun selässä ei ollut toispuolinen minä joka koukkasi hevosta jatkuvasti oikealle. Onneksi valmentajat olivat sanoneet, että hevonen oli luonnostaan vino - koska luulin jo pilanneen sen kahdessa viikossa.

Nyt ori sai kävellä. Se pärski tyytyväisyyttään muhkean harjansa alta ja heitin fleecen sen selkään. Toinen etusuoja repsotti hieman, joten korjasin sen nostamalla suojaa oikealle paikalleen. Naurahdin tuntiessani Riemun havittelevan toppaliivini huppua huulillaan. "Kerjäätkö sä?", kysyin hevoselta hymyillen. Oli se naminsa nyt ansainnut lopputyöt siisti hoitamalla, tuollaista ravia en ollut nähnyt sen väläyttelevän pitkään aikaan. Orin hampaissa narskuihin mansikkamakeinen, jonka olin löytänyt toppahousujeni taskusta. En edes halunnut tietää kauanko se siellä oli ollut, mutta näytti maistuvan hyvin, kun Riemu jatkoi kerjäämistään.

Talliin tultaessamme ori ei rynninyt yhtään, vaan käveli kiltisti vierelläni. Ehkä hieman turhan kiivaasti, mutta ei viisi metriä edellä vetäen minua perässä satanolla. Se ei myöskään luiminut kertaakaan, kun värväsin tuskastuneena juoksutusapua pois. Orinkin kärsivällisyys oli lyhyellä matkallamme noussut ja se oli varmaan jo huomannut, minkälainen touho sen olikaan ostanut.
"Niinpä Riemu, mun kanssa sä joudut nyt vaan elämään", hymähdin ajatuksissani. Ehkä se olisi jo ensikesänä kiltti mulle kuin mikä, jos mäkin jaksaisin olla sille hermostumatta.
simona
Viestit: 16
Liittynyt: Ti Joulu 01, 2020 12:08 pm

Re: Riemun päiväkirja

Viesti Kirjoittaja simona »

Kuva
© Simona
Simben ja Riemun hoitohetki
Vastaa Viestiin