Velhon kirja

Hevosten omat päiväkirjat ja yleinen talligalleria/-päiväkirja
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

Velhon kirja

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

𝕱𝖔𝖑𝖍𝖆 𝖉𝖊 𝕮𝖆𝖗𝖛𝖆𝖑𝖍𝖔

Anjan toteutunut unelma ja tulenkestävä destrier. Muutti Myrttisuolle 25.11.2020.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

Re: Velhon kirja

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

#01 Toteutuneita unelmia ja unelmia toteutuksesta

15.01.2020
“Päiväkirjaseni,
en edes tiedä mistä aloittaa, niin innostunut olen. Tällainen tunne minulla oli viimeksi kun sain vihdoin säästettyä tarpeeksi rahaa ostaakseni Steppen itselleni, ja siitä on enemmän kuin pari vuosikymmentä aikaa.

Istun lentokoneessa, luultavasti Ranskan yllä. Takana on neljä niin erikoista päivää että huh! Olin Vila do Condessa sellaisen herran kuin Leonor Pereira vieraana ihmettelemässä hänen lusitanojaan ja tekemässä jotain mitä en kuvitellut koskaan tekeväni: kävin läpi hevosia kuin sukkia valitakseni niistä omani. Kyllä oli olo kuin porvarilla.

Heti ensimmäisenä päivänä Leonor esitteli minut kimolle kymmenvuotiaalle orille. Ajattelin heti että ei: en minä oria tahtonut, tamman. Tai ruunan, mutta tätä hän ei kuulemma möisi jos napsaisisin pallit pois, joten viiva yli vain. Siellä se karsinassa mulkoili, kauniina kuin mikä, mutta mulkoili kumminkin.

En saanut hevosta kuitenkaan päästäni, joten toisena päivänä myönnyin koeratsastamaan sitäkin. Tein virheen noustessani selkään ennen hinnan kysymistä: niin herkällä, energisellä ja silti kaikin puolin kevyellä hevosella en ollut kuunaan ratsastanut! Ja kylläpä oli orhilla näköäkin, kyllä sitä kelpaisi turnajaisissa näytellä, paljon ennemmin kuin junttapulleja entisiä suokkejani. Mutta oli komea myös hintakin… Kehtaanko edes kirjoittaa sitä näkyville? Pistän sen tähän nyt nopeasti. 13 000 v€. Hyi miten iso luku! Mutta niin siinä silti kävi että muut hevoset eivät tuntuneet enää miltään “Carvalhon” jälkeen, ja kun viimeisenä päivänä Leonor tuli huoneeseeni ja kysyi tahdonko harkinta-aikaa sillä uhalla että hepo menisi toisaalle, vai olenko jo tehnyt päätökseni, en edes tietoisesti sanonut haluavani juuri sen kalliin ja ehkä aavistuksen verran liian hurjan tuntuisen orin. Sanat vain jotenkin tipahtivat suusta.

Joten tässä istun, katselen haikeana kuvia ja yritän uskoa todeksi että viimeistään kahden kuukauden päästä minulla olisi se pitkään haaveilemani lusitano — eikä mikä tahansa, vaan korskea Portugalintuonti, oikea orhien orhi! Menihän siihen kaikki erorahat ja harrastelainakin piti ottaa, mutta hei, kaikki tai ei mitään! Olen varmaan jo puolet elämästäni taputellut pakettiin kiltisti, joten loppuajan voin varmaan luvan kanssa elää täysillä.

Jos joku olisi kertonut vuosi sitten mitä nyt teen, olisin nauranut päin naamaa.”


25.11.2020
Kuva

Ja tässä Velho nyt sitten laukkasi, ympäri uutta tarhaansa Myrttisuolla. Olisikohan sille pitänyt laittaa loimi? Syyssää oli kuiva mutta kolea, ja vasta kuukausi sittenhän Anja orin klippasi. Toisaalta tuossa reuhtomisessa ei kyllä kylmä tule... Se huusi ja vimppasi edestakaisin pitkin aidanvierusta, nakkeli niskojaan, pysähtyi hetkeksi korskuen, jatkoi sitten päämäärätöntä ravailuaan. Kyllä sitä voisi ylpeydestä pakahtua katsellessa moista hevosta.

Velhon kanssa Anja oli tehnyt jo sinunkaupat, olihan ori sentäs tullut jo maaliskuussa hänen elämäänsä — tarkalleen ottaen iltapäivällä 20.3.2020. Alku oli ollut haastava, niinhän se aina oli, eikä tilannetta ollut helpottanut kotipaikaksi valikoitunut talli jonka suuri trafiikki tuntui lisäävän valmiiksi piukeaksi stressaantuneen orin kierroksia. Juoksevia ja temuavia lapsia sekä teinejä, melkein viikottain sekoittuva rytmi, liukuhihnalta vaihtuvat hevoset... No, jälkimmäisen Anja ymmärsi kyllä hyvin, sillä kukapa tahtoisi pitää hevostaan tallissa jossa alaikäiset tekivät mitä lystivät ilman valvojaa ja hevoset seisoivat 20 x 20 metrin postimerkkitarhoissa kyynärpäitä myöten kevätmudassa? Ei ainakaan Anja, joka vihdoin ja viimein tiukan tarjontaseulonnan jälkeen päätyi Myrttisuolle.

Vaikka se vaikeaa olikin, oli katse revittävä irti Velhosta, sillä tavarat eivät purkaisi autosta itseään. Mahtuisikohan shaffron kaappiin?
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

Re: Velhon kirja

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

#02 Tästä se lähtee

“Äääääh, keskity nyt!”

Anja ei tiennyt puhuiko hän enemmän hevoselle vai itselleen. Velho pomppi hänen allaan kuumana, eikä asiaa auttanut tiellä kulkevat ihmiset jotka vaivihkaa vilkuilivat kentällä tapahtuvaa häslinkiä. Ei paineita, mutta tässä sitä vaan uutta tulokasta arvioidaan. Ihan satavarmasti niin tekivät, ainakin kentällä lusitanon selässä poukkoilevan ratsastajan päässä. Anjaa kuumotti tietää kuinka hillitöntä ja huonoa hänen ratsastuksensa sillä hetkellä oli, eikä vähiten siksi että samalla hän loi itsestään ensivaikutelmaa muille tallilaisille. Hyvä, kiva. Hänestä leimaantuisi kohta “se nainen joka osti itselleen liian vaikean hevosen”, mikä jo pelkkänä ajatuksena ärsytti. Kyllä Velho yleensä toimi ja kuunteli aivan hyvin! Pitäisiköhän someen pistää tagilla #myrttisuo joku vanha valmennusklippi ihan vain siksi että muut näkisivät mitä he osasivat silloin kun palikat osuivat paikoilleen? Nyt ne olivat kyllä levällään kuin Jokisen eväät.

Todellisuudessa kukaan tuskin edes lepsautti korvaansa Anjan ratsastukselle, mutta hän itse loi paineita siitä miltä näytti. Jostakin syystä tuntui tärkeältä antaa itsestään osaava ja suorastaan loistava kuva. Kyllä Hakson rouva tiesi mitä teki… Useimmiten.

Velho ravasi komeaa tänttäräravia ympyrällä, juuri sellaista show-tyylistä leg mover-marssia mikä näytti hyvältä mutta mistä Anjan entinen valmentaja oli jaksanut aina nalkuttaa. “Kauneus tulee rentoudesta” hän aina sanoi. Tästä oli siis katseenhyväily kaukana, ainakin ratsun korskumisen ja korkeiden askelten perusteella. Kierros toisensa jälkeen Anja koitti hengitellä rauhassa, unohtaa mahdolliset katsojat, mukailla liikkeitä. Asettaa, taivuttaa, lyhentää ja pidentää. Teoriassa Velhon kierrosten pitäisi siitä laskea, mutta käytäntöhän oli tietenkin aina jotain aivan muuta. Ratsastaja ei saanut itseään tyyntymään, eikä näin ollen ratsuaankaan. Velho hirnui kimakasti pihalle päin.

Harmaalta taivaalta ripsaisi muutama hassu pisara, joka sekoittui sulavasti kypärän alta valuvaan hikeen. Anjalla oli täysi työ saada Velho pidettyä ympyrällä ja etuosa maassa — möyhöttäväiseen tapaansa orilla oli nimittäin taipumusta kavahdella. Ei ollut tavatonta nähdä sen esittävän tyylipuhtaan terre á terren lähtömerkkiä odottaessa silkkaa jännittyneisyyttään. Kuinkakohan monta kertaa Anja oli naama punaisena joutunut ottamaan lähdön uusiksi Velhon sinkaistessa jo matkaan hänen vasta ottaessa peitseä paašilta? Juuri nyt häpeän ja voimattomuuden tunne oli sama: Velholla oli yksinkertaisesti liikaa energiaa jotta siitä saisi jalostettua mitään rennolta ratsastukselta näyttävääkään.

Anja vilkaisi tielle, se oli tyhjä. Huh, hyvä, nyt hän voisi luovuttaa. Ketterästi kuin kissa nainen loikkasi alas satulasta, ja ennen kuin Velho edes älysi aloittaa steppaamisensa uudestaan, oli jalustimet jo nostettu ja vyö löysätty.

Vaikka Anja kuinka koitti pitää lippua korkealla, tuntui talliin palatessa silti siltä kuin hän olisi saanut tappiota suuremmassakin sodassa. Faktat lämmittivät hiukan: olihan Velho ollut liikkumatta muutaman päivän, paikkakin oli yhä uusi ja jos Anja jotain oli ehtinyt oristaan oppimaan niin muutokset se sulatti hitaasti. Kyllä kaikki tästä vielä helpottuisi. Velhon pitäisi vain ensin kotiutua jotta se voisi olla oma itsensä, ja sama taisi päteä omistajaankin.

Valtakunta valmentajasta. Tai mentorista, ehkä se kuvaisi paremmin sitä ketä Anja sillä hetkellä eniten kaipasi. Valvovaa silmää joka kertoisi mitä tehdä, ja ennen kaikkea miten. Ainoa ongelma oli siinä ettei Nurmakosken piiristä tainnut löytyä ainuttakaan historiallista ratsastajaa, tai edes klassista kouluratsastajaa, häntä auttamaan.

Anjalla ei ollut hajuakaan mitä hän tekisi edistääkseen tilannettaan. Niinpä hän tyytyi vain letittämään tallissa Velhon harjan hartaudella, suoraksi ja tasaiseksi palmikoksi. Sen Anja hallitsi — jos ei koko ratsuaan, niin edes sen jouhet.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#03 laudanumia pöperöihin

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Olosuhteet huomioon ottaen Velhoa pystyi kuvaamaan suorastaan kohteliaaksi, sillä toisessa päässä kenttää ympyrällä ravaileva Nova ei pistänyt siltä pasmoja aivan sekaisin. Anja oli ollut jo henkisesti valmis taistelemaan huutavan ja hyppivän muchomachon takaisin maan pinnalle huomatessaan portille saapuneen ratsukon, mutta mitä vielä. Velho hörisi ja hieman ehkä otti steppiaskelta tamman vastatessa sievällä äänellään, siinä se. Sitten takaisin töihin. Anteeksi mutta kuka oli antanut orille salaa laudanumia? Rosa heitti hauskan kommentin kimon raspikurkkuisesta hörinästä, Anja hymähti jotain takaisin. Jää oli murrettu puolin ja toisin.

Ratsun sijaan Anja joutui repimään itsensä väkipakolla takaisin keskittymiskuplaan, sillä ajatuksissaan tuo huomasi jäävänsä tavan takaa katselemaan mitä toinen pari teki. Nova liikkui kauniin symmetrisillä askelilla, puoliverisen tasaisuudella, ei kouhkannut jaloillaan eikä syöksähdellyt eteenpäin. Niin liikkuisi varmasti Velhokin jos Anja vain keskittyisi siihen! Katse eteen, tunne liike, lonkka alas, pitkä jalka, nyrkit pystyyn, lavat leveiksi. Missä menee ratsun sisätakajalka? Ei ainakaan ratsastajan alla...

Velho yllätti mukavuudellaan. Heti kun selästä alkoi kuulumaan ohjeistusta, se ikään kuin skarppasi ja lähti ihan täysillä tarjoamaan vastauksia — suoraan sanottuna ori oli vihdoin ja viimein oma itsensä. Pieni helpotuksen aalto kulki Anjan läpi: pahin oli ohi ja Velho kotiutunut. Tästä olisi suunta vain ylöspäin, varsinkin kun löytyisi vielä valmentaja joka osaisi auttaa tätiratsastajaa oikealla tavalla vähän tsempaten, välillä henkisesti persiille potkien ja edistystä vaatien. Anja ei tarvinnut valmentajaa joka lässyttäisi hänelle pelkkiä kehuja ja jutustelisi mukavia: ei, hän tahtoisi päästä alta escuela-tasolle, ja sinne ei kiivetty päätä silittelemällä. Nytkin Anja olisi kaivannut tietoa siitä, astuiko Velho takajalallaan suoraan kohti etujalkaa vai pistikö se koipea jo liian alle, mitä toimelias ori harrasti antaessaan helposti vastauksissaan aina vähän ekstraa.

Ravi alkoi muuttumaan tasaisemmaksi, pysyipä Velho jopa kauniisti rytmissä vaikka sekaan heitti muutamia avotaivutuksia ja renversejä. Aina Novan puolella se hieman nosti turpaansa ja vilkuili haikeana mustaa kaunotarta, jatkaen sitten tehtävää sisäpohkeen muistutuksesta. Jopa kuumuessaan pian nostettavasta laukasta Velho pysyi kuulolla kavahtavista nostoista ja kouhotuksesta huolimatta. Pärske säesti valssiaskelta, pitkät harmaat jouhet hulmusivat Anjan kasvoille. Tältä ratsastuksen pitäisi aina tuntua! Alkuviikkojen ongelmat tuntuivat kaukaisilta, absurdeilta. Kuinka hänellä oli voinut olla ongelmia ratsastaa Velholla yksin kentällä, kun nyt hän pystyi treenaamaan aivan normaalisti vaikka aitojen sisäpuolella oli mukana tamma?

Läts. Rapa roiskui kun Anja hyppäsi alas satulasta onnistuneen harjoituksen päätökseksi. Velho puuskutti, sen karvapeitteestä puolet oli kuraa, puolet hikeä. Plussakelit olivat muuttaneet hetken talven ihmemaan perisuomalaisen harmaaksi mutalikoksi, ja pesupaikka oli niin ahkerassa käytössä että sinne pitäisi asentaa liikennevalot.

"Jätänkö portin auki?" Anja kysyi Rosalta talutellessaan kapsonista loppukäyntejä tyytyväisesti pärskivälle lusitanolle. Velho ei sanonut enää sanaakaan vaikka hannoverilainen käveli aivan rinnalta ohi — joo'o, kyllä sille oli joku käynyt rauhoittavia pistämässä aamupöperöihin, ei tässä muuta vaihtoehtoa voinut olla. Tältäkö tuntui tavallinen arki mukavalla tallilla mukavan hevosen kanssa? Wow. Edellisessä paikassa Anja oli tottunut väistelemään päättömästi kaahaavia teiniratsukoita, jotka ilman valvontaa leikkivät treenaavansa toisiaan... Nimenomaan leikkivät, vaikka luulivatkin tekevänsä tosissaan. Siellä juorut levisivät ja kaikki supisivat keskenään niin että Anjalla oli jatkuva tarve puolustella tekemisiään välttyäkseen pahantahtoiselta arvostelulta, mikä tietenkin varmasti vain lisäsi vettä myllyyn. Lopulta kaikki oli eskaloitunut siihen kun Anja oli avautunut kovaan ääneen siitä mitä mieltä oli tallin ratsastustavasta ja hevosten käsittelystä, suuta aukovista "kouluratsuista" ja kaikentietävistä lapsista. Hänelle ei tarvinnut edes tallinpitäjän näyttää ovea, Hakso lähti aivan itse.

Ehkä hän täällä pysyisi kauemmin.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#04 Kun mikään ei riitä

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

"Oliko hyvä reissu?"

"Ihan kiva oli matkana, taso oli kyllä tosi kova."

Anja oli kiinnittämässä valokuvaa Velhon oveen, kun Elise ilmestyi jututtamaan. Hän oli nopeasti bongannut matkamuistoräpsyn kuukauden takaisesta turnajaismatkasta, ja näppäränä puhelijana keksinyt siitä nopeasti jutunjuurta. Oli Anja jo muutamaan otteeseen aiemminin lukiolaisen kanssa osunut samaan paikkaan samaan aikaan, huomannut myös nuoren taidon keksiä puheenaiheita, ollut siitä kiitollinen. Muutto uudelle tallille oli ollut Hakson rouvalle helpotus, mutta hän myös tunsi olonsa hieman altavastaajaksi: vaikka elämämkolun mukamas kovettama nainen toista itselleen väitti, tahtoi hän silti loppujen lopuksi vain kuulua porukkaan. Siihen Elisen kaltaiset naantalinauringot olivat omiaan.

Velhon harmaat huulet hamusivat kaltereiden läpi. Se puhalsi lämmintä ilmaa niin että Anjan ohuet hiukset lepattivat.

"Ainakin te olitte varmasti komeita Velhon kanssa," Elise sanoi ollessaan aistivinaan pientä harmistusta tasokommentissa — eikä ollut väärässä. Anja ei ollut mikään voitonjanoinen, mutta häntä kismitti se ettei ollut pistänyt parastaan radalla: Velho esimerkiksi ohitti heti radan ensimmäisen esteen, eikä Anja edes yrittänyt maanitella sitä ylittämään mokomia vaivaisia heinäpaaleja. Silloin hän oli ollut niin hurmoksissa päästyään edes mukaan finaalimatkalle, että tulokset olivat yhdentekeviä. Nyt jälkikäteen sitä mietti, olisiko viininjuonti pitänyt jättää vähemmälle ja suorittaminen enemmälle.

Olivathan he kieltämättä olleet kyllä hyvän näköisiä — siksi Anja kuvaa seinälle pistikin. Omien värien puuttuessa Velholla oli ollut suomiloimi, ja huolella kiillotettu haarniska kiilteli valoissa. Kimo oli korskeana, pystypäisen valppaana, ja Anja näytti selässä itsevarmalta ja valmiilta taistoon siitäkin huolimatta että hän muisti jännittäneensä kuvanottohetkellä: ote tavoitteli paasin ojentamaa peistä, valmiina sinkaisemaan vastassa ollutta kermanvaaleaa spanish normannia vastaan. Anja myöskin muisti häpeän ja ärsytyksen, kun oma peitsi kalahti vastapelurin olkaan kilven sijaan ja linjatuomarin lippu nousi vaakatasoon osumamerkkiksi. Piiiiitkä miinus.
Joustaustilastoissa Myrttisuon lady Anja oli lopulta häntäpäässä — kuten melkein kaikissa muissakin lajeissa. Tai okei, oli hän puolivälissä, mutta paras tulos koko päivältä oli hunting II-luokan 11. sija. Anja tiesi että valittaminen ei käynyt, ei kai herranjumala ensimmäisissä isoissa turnajaisissa uudella hevosella voinut ihmeitä odottaa, mutta kuitenkin...

"Oltiinhan me," Anja vastasi ja hymyili. "Paremminkin olisi kyllä voinut mennä. Piru vie kun en ole löytänyt valmentajaa, ilman apua en kyllä tuon tason häppeningissä pärjää."

"Ootko kokeillut pistää mihinkään ilmoitusta? Mistäs sitä tietää, jos joku yksityinen tekijä osaisikin opettaa?"

"Hmm, niin... Kai sitä voisi."

"Sit jos se ei tunnukaan hyvältä, niin ainahan voit keksiä vähintään jonkun rahaogelmaverukkeen millä voit kohteliaasti jättäytyä valmennuksesta pois."

Elise oli vastannut etukäteen Anjan seuraavaan väitteeseen, jossa hän olisi pohtinut "takapihavalmentajan" vaaroja. Nykyisin tuntui että kaikki olivat jonkinsortin eksperttejä, oli pakko olla että erottuisi muista. Uniikit lumihiutaleet olivat tasan tarkkaan yhtä uniikkeja kuin kaikki muutkin hituleet... Se oli se nykyajan ongelma. Kouluratsastusajallaan Anja oli törmännyt ihmisiin, jotka tarjosivat valmennusta ehkä jopa koulutuksenkin turvin, mutta paljastuivat lopulta sellaisiksi jotka eivät osanneet tietoaan eteenpäin jakaa. Käskyttivät vain kertomatta miksi, eikä neuvotteluvaraa ollut. Omia oppeja ei kyseenalaistettu, eikä lähteitä paljastettu. Opettivat yleensä lapsia ja teinejä ns. takapihatalleilla, siitä nimi takapihavalmentaja. Ei sellaisia enää, kiitti.

Toisaalta totta, pakkoko sellaisen valmennukseen oli jäädä... Nyt oli uusi Anja. Itsevarma Anja. Vahva Anja. Sellainen Anja, joka ei pelännyt pahoittavansa muiden mieliä olemalla rehellinen. Jos hollilla olisi ollut peili, siihen olisi osunut tuima katse.

"Ehkäpä laitankin ilmoituksen, en kai siinä mitään häviä."

Anja astui naru kädessään Velhon karsinaan ja vilkutti Ragnvaldin pariin palaavalle Eliselle. Kimo katseli suurilla ruskeilla silmillä. Aivan kuin sekin olisi patistellut emäntäänsä tarttumaan härkää sarvista.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#05 Taivalta takana, mutta enemmän edessä

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Pärskähtely oli hyvä merkki. Anja huokaisi helpotuksesta ja tunsi vihdoinkin istuvansa oikeasti rennosti satulassa.

Itsestäänselvyys se ei ollut. Oli myönnettävä, ettei iberialaishevosen ostaminen suitsait suoraan kotimaastaan kenties ollut se fiksuin veto — näin jälkikäteen ajateltuna Anja olisi tehnyt ehkä toisin. Etsinyt hieman tasaisemman hevosen Suomesta tai Ruotsista. Mutta ei, hän oli tahtonut komean ja korskuvan portugalilaisen orin, joka kyllä oli komea katsoa ja koeratsastuksessa tutussa ympäristössä pysyi maltillisenakin. Mutta millaisia ongelmia Suomessa siitä paljastuikaan! Velho stressasi jokaista pientäkin muutosta; kylmää se ei siedä lainkaan; räjähtävä energia purkautui milloin huitovilla kavioilla, milloin ilmavina lentokonepomppuina; kengittäessä ori oli rauhoitettava; kuljetusautoon se ei tahtonut mennä maanittelematta.

Silti yhtäkään päivää Anja ei vaihtaisi pois. Velhossa oli kommervenkkinsä, mutta toisaalta se oli myös hyvin kultainen luonteeltaan. Kiltti pohjimmiltaan kaiken sen meuhkaamisen alla. Yritteliäs ja ahkera. Roomaa ei rakennettu päivässä, ja edessä tulisi olemaan vielä vuosia aikaa luoda yhteistä säveltä. 19.3 on kulunut tasan vuosi siitä, kun taival Velhon kanssa alkoi, ja siinä ajassa ori oli jo hieman rauhoittunut. Se ei ahdistunut ympäristöstään niin helposti, antoipa viimeksi kengittäjän lyödä irtokengän paikalleen ilman domo-annosta. Tarhassa Velho tulee jo portille vastaan, hamuaa taskuja ja ottaa kontaktia — se oli suuri harppaus kun vertaa kevääseen 2020, jolloin harmaa vain katseli ihmistä kauempaa, odotti että se haetaan töihin, oli omassa maailmassaan.

Ratsastaessa Anja oli kohdannut suurimmat haasteensa: välillä Velho oli maltillinen, mutta useimmiten aina jokin sai sen rusinat rasahtelemaan. Sää oli huono, kaverit riehuivat tarhoissa, harjoitukset kuumensivat, liikaa vapaapäiviä... Silloin se muuttui suihkuhävittäjän ja superpallon risteymäksi. Ääneen Anja ei ikinä sitä myöntäisi, mutta välillä häntä pelotti ratsastaa. Tuntui kuin satulan alla olisi ollut tulivuori: hallitsematon voima, joka räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä mihin tahansa ilmansuuntaan. Oli onni miten pehmeät ja myötäiltävät Velhon liikkeet olivat, sillä muuten hiekkaa olisi tullut syötyä kerran jos toisenkin.

Mutta tänään, ah, tältä ratsastus siis tuntuu kun se on hauskaa! Velho oli energinen itsensä, mutta ei ottanut ainoatakaan sivuaskelta. Katse ei kyttäillyt kaikkia mahdollisia syitä lähteä alta, vaan korvat pysyivät tiukasti ratsastajaa kohti, silmät loistivat pehmeyttä. Tietoisesti Anja vältteli paljon kokoavia liikkeitä: ne yleensä kuumensivat kimoa, eikä tänään tarvitsisi kattilan kiehua. Niinpä ratsukko vain pyöri keskiravissa ja harjoituslaukassa ympäri kenttää harmavan taivaan alla.

Avotaivutus oli Velhon bravuuri. Anja nautti joka kerta yhtä paljon tuntiessaan tasaisen, temmokkaan taivutuksen, joka tarvitsi avukseen korkeintaan epäsuoran ohjan kosketuksen. Sulkutaivutus ei sen sijaan sujunut aina yhtä hyvin: välillä Velho koitti luistella tehtävästä tarjoamalla siihenkin avoa, eikä yhdellä kädellä ratsastaminen onnistunut Anjan joutuessa vahtimaan tarkkaan että vain takaosa siirtyi, ei etuosa. Renvers, travers, siinä oli päivän agenda.

Pilvistä laskeutui muutama suuri loskarätti, mutta se ei haitannut. Tästä tunteesta Anja tahtoi pitää kiinni, ja muistella sitä seuraavan kerran ku- JOS kaikki menisi pipariksi. Verevän ratsun kanssa niin luultavasti kävisi ennemmin tai myöhemmin, joten tästä harmoniasta oli nautittava.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#06 hutilyönnin hopeareunus

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Anja kyllä tiesi ettei ilman pahaa ollut hyvääkään, mutta takapakkien ottaminen nyppi silti.

Ainoana lohtuna oli se, ettei tämänkertainen ongelma ollut hänen omaluomansa. Kävipä nimittäin niin, että Velho sattui hypähtämään taakse juuri kun kengittäjä oli lyömässä ensimmäistä naulaa kiinni. Ei tarvita paljon mielikuvitusta arvailemaan, mitä tapahtuu kun vasara paukautti terän melkein suoraan martoon, eikä sitäkään tarvitse miettiä että paljonko ukko kirosi kun 500 kg harmaata hevosta meinasi vyöryä päälle. Harmistus oli melkoinen, sillä tämä olisi ollut jo toinen onnistunut kengitys ilman rauhoitusta. Ehkä sen olisi sittenkin tarvinnut... Käytännössähän Anja oli siis sittenkin itse tötöillyt, olisiko pitänyt se domo kuitenkin lykätä huuleen, ehkä Velho ei olisi kavahdellut...? Näitä itsesyytöksiä nainen paiskoi peiliä vasten pestessään verisiä käsiään. Ei naula ollut edes kunnolla uponnut, mutta pienestä kolosta oli pulpunnut verta kuin tapetusta siasta. Velho tärisi järkyttyneen näköisenä kavio paketissa, nostaen dramaattisesti vammautettua jalkaansa niin korkealle ilmaan kuin kykeni. Anja olisi halannut sitä, jos ori ei olisi tuntunut siltä että se väisti jo omistajansa katsettakin — aivan kuin hevonenkin olisi syyttänyt kömmähdyksestä omistajaansa.

Kengittäjä syytti ainakin rivien välistä. Hän totesi ykskantaan ettei suostuisi hoitamaan Velhoa enää ilman rauhoitusta tai pakkopilttuuta, mutisten vielä loppuun että parastahan olisi hoitaa ongelma kouluttamalla hevonen fiksuksi... Tähän Anja vastasi että vai olisiko kuitenkin helpointa kouluttaa seppäkin hevosen tasalle.

Taitaa olla valmentajan lisäksi nyt myös uusi seppä hakusessa.

Epäonnisesta kengityksestä oli nyt jo viikko takana, eikä Velho ollut enää dramaattinen. Se käveli ihan puhtaasti ja pehmeällä hiekalla ei ravi ja laukkakaan hetkauttanut — haavaa enemmän oria taisi häiritä sairastöppönen, jota se koitti suurin piirtein joka toisella askeleella ravistaa irti. Treenistä ei siis voinut haaveillakaan, ei edes maasta käsitellen, joten siteen vaihtamisen lisäksi parin elämä koostui maastotalutteluista ja venyttelyistä. Varsinkin ensimmäisenä mainitut olivat kuitenkin tuoneet jo tarpeeksi jännitystä elämään, sillä turhan paljon ei Anja ollut Velhoa maastoihin vienyt. Rehellisesti myönnettynä hän ei ollut vielä uskaltautunut ratsastamaan muualla kuin pihassa, ja talutellenkin he olivat edenneet vain muutamia satoja metrejä tietä pitkin. Nyt oli siis oiva tilaisuus laajentaa reviiriä ja lisätä kummankin itseluottamusta.

Anjaa ei haitannut Velhon esiintyminen pihan muille hevosille, mutta maastossa sen machoilu muuttui reagoinniksi. Yllättävän pitkiä aikoja harmaa käveli rennosti ja nätisti taluttajansa vierellä, mutta kaikkeen äkkinäiseen — oli se sitten lintu tai vastaan tuleva pyöräilijä — ori kohdisti vahvat epäilynsä, välillä sivuloikalla, välillä vain pöristen, joskus harvoin koittamalla kääntyä u-käännöksellä kotiin. Missä oli itsevarma ja pollea sotaorhi? Taisi jäädä tallille...

Mutta Anja ei luovuta. Jokaisella kerralla he pärjäsivät aina hieman edellistä paremmin. Jos ensimmäinen 500 m lenkki olikin pelkkää hyppimistä ja pomppimista sekä narussa epätoivoisesti roikkumista, niin tänään keväisessä vedenripsinnässä tallusti jo ihan rennonletkeä pari muutaman kilometrin mittaisen lenkin. Ehkä tallin maastoilijat nauraisivat partaansa, mutta Anjalle retki oli suuri saavutus. Vain yhden kerran Velho hypähti pientareelle auton ilmestyessä mutkan takaa, ja silloinkin sekä nainen että ori selvisivät säikähdyksestä pian.

Ehkä he joskus vielä ratsainkin maastoilisivat? Viikon päästä eläinlääkäri kävisi katsomassa voisiko Velho palata jo ratsun elämään. Mikäli näin on, löytäisiköhän Anja jostain itselleen maastoseuraa maailman lyhyimmälle köpöttelyretkelle?
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#07 Kaappistara

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Suvivirsi oli laulettu ja todistukset jaettu. Oppilaat olivat kirmanneet kesälaitumille melkein yhtä vauhdikkaasti kuin Myrtsin hevoset, ja Anjakin saisi opettajana hetken hengähtää — opettaminen oli ihanaa, mutta harvoin oli koulurakennus näin rauhallinen kuin lomien aikaan. Siitä piti nauttia, niin elokuussa jaksaisi taas palata hulinaan.

Oppilaiden kaappien sisäpinnoilta löytyy jos millaista kuvaa poppareista, rokkareista, tyttö- ja poikaystävistä. Opettajainhuoneessa Anjankin kaappia koristi iso A4-kuva hänen starastaan. Koulumaailmalle uskollisesti kuva oli tietenkin teipattu maalarinteipillä, ja vähän vinoon. Mikäs kaappikuva se muuten olisi?

Yksi ysiluokan tytöistä oli luvannut tulla ottamaan kuvia Velhosta, ja ai että otokset olivat silmää hiveleviä! Päivä ei ollut ehkä ollut säältään otollisin, mutta pieni annos Photoshoppia teki ihmeitä. Ja onhan se oma hevonen aina kaikista kaunein, kysyi sitä keneltä tahansa. Luultavasti Anja olisi ihaillut isopäisen Roope-suokkinsakin kuvaa samalla tavalla, mutta nyt jos koskaan hän oli pakahtua ylpeydestä. Toivottavasti kollegat ihan vähän kurkkisivat olan yli, niin Anja pääsisi kertomaan heille lisää komeasta iberikostaan — aivan kuin he eivät olisi siitä jo aivan tarpeeksi vuoden sisään jo ehtineet kuulla...

Kuva
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#08 Äkäeukko luo nahkansa

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Anja oli ihan vähän kateellinen. Ei paljon, mutta sen verran että antoi uusille naamoille ylimielisen äkäeukon kuvan, vahingossa tietenkin. Ikävä kyllä vaikutelma ei auttanut häntä ujuttautumaan joukkoon, leiriläisiin, joiden yhteishengestä hän alun perin oli katkerana.

Jos Velho olisi ollut nuorempi, Anja olisi ehdottomasti tahtonut mukaan leirille. Sen sijaan hän muhi melkein koko viikonlopun ulkosiideriliemessä, katseli sivusta kuinka eri puolelta Suomea tulleet leiriläiset tutustuivat, puuhasivat yhdessä ja vaihtoivat yhteystietoja. Kehuivat toistensa hevosia ja naureskelivat hyväntahtoisesti nuorikoiden pölöilyille.
Tietenkin Anja olisi voinut mennä vain juttelemaan ja auttamaan, mutta hän oli mestari luomaan tekosyitä miksi niin ei pidä tehdä. Suurin osa leiriläisistä oli varmasti yli tuplasti häntä nuorempia; he pitäisivät mukaansa lyöttäytyvää tätiä luultavasti outona, tai puumana. Molempina. Ja miten hän selittäisi tunkeutumisensa mukaan? "Minulla ei ole tallissa kavereita joten yritän tehdä teistä sellaisia" kuulostaisi kaikin puolin väärältä, vaikka totta ehkä olikin.

Niin Anja tyytyi katselemaan sekä perjantain että lauantain vain kauempaa. Hän ei ollut ehtinyt ikinä aiemmin miettimään miten oikeastaan sitten kuitenkin kaipasi seuraa, vaikka oli niin itsenäistä erakkonaista ollut olevinaan. Anjan aika post 2020 ei ollutkaan hauskaa kun ei ollut ketään kenen kanssa se jakaa. Miestä Anja ei tarvitsisi jalkoihinsa todellakaan pyörimään, mutta olisi ihan kiva voida jutella hevosjuttuja jonkun kanssa. Puunata varusteita juorujen vaihtuessa, harjoittaa Velhosta maastovarmaa kaveri turvana. Työkavereilta pursui Anjan hevosjutut jo ulos korvista, ja Sveimunin bändikämpällä ei kiviäkään kiinnostanut miten Velhon naulanlyömä oli parantunut ja miten sen maha meni vihreällä ihan sekaisin. Lähimpänä liippasi se hetki, kun Velhoa tuumittiin musiikkivideolle esiintymään, mutta sekin oli vain ohikiitävä ajatus eikä vielä lainkaan ajankohtainen.

Onneksi oli sentäs Velho. Se ei toki vastaillut Anjalle, mutta kuunteli kyllä nytkin helteisen sunnuntaiaamunsa ratoksi omistajansa mielenliikkeitä. Ei oria varmasti kiinnostanut tietää oppilaiden helikopterivanhemmista tai siitä, minkä väristä lankaa tummista lupiineista voisi pureuttaa, mutta se piti tasaisesta taustakohinasta harjauksen yhteydessä. Huuli roikkui maata kohti ja vasen takanen notkahteli. Tämä kesä oli ensimmäinen kun Anja pystyi harjaamaan kimoa sitomatta sitä karsinaan kiinni.

Kuului askeleita ja äänekästä puhetta. Leiriläiset astuivat viileään talliin, ehkä vilvoittelemaan, tai kenties hakemaan varusteita kisailuaan varten. Anja koitti suodattaa pälpätyksen ja naureskelun toisesta korvasta takaisin ulos, mutta helppoa se ei ollut. Eikä loppujen lopuksi onnistuminen olisi ollut hyvästäkään: hänen hyvin valikoiva kuulonsa tarttui nimittäin sanaan skill at arms.
Heeeeetkonen. Anja lopetti harjaamisen ja nojautui vaivihkaa kohti käytävää. Velho ihmetteli melkein 45° kulmaan kaatuvaa emäntää.

"Eniten mie justiinsa Remun emällä olenkin kisannut, 2020 finaalissa sijoituttiinkin solttujahdissa. Joustausta olisi kiva kokeilla ja war-luokkaan osallistua, mut niihin tarvitsisi haarniskan ja sellaiseen miulla ei kyllä oo vielä varaa."

Nutturan alle syttyi kaksi valoa. Toinen ilmoitti tunnistavan ehkä kuka puhui; toinen kertoi tilaisuudesta osallistua. Nyt tai ei koskaan. Anja mene, mene! Juttele! Se on se hintelä mies joka pyöri turnajaisissa isolla työhevostammalla, he olivat samassa kuljetusautossakin Suomen tiimissä juuri nimenomaisiin finaaleihin matkalla. Mene nyt juttelemaan, moikkaa, mene!

"Kuulinkin tutun äänen, heippa!"

Anja tiedosti pienen tekopirteyden äänessään, mutta ei se mitään. Rehellisesti sanottuna hän ei edes muistanut työhevosratsastajan nimeä (Eelis? Eetu? Eemil?), mutta yhteys kävi loistavana verukkeena pyyhkiä turhankin äpäkästi muodostunutta snobinleimaa omalta otsalta.

______________________________________________________

Se toimi. Kun leiriläiset yksi toisensa jälkeen katosivat kärryineen tielle, oli Anja onnistunut lisäämään itselleen ainakin kolme uutta Facebook-kaveria. Oli harmi että Eemil asui toisella puolella Suomea, treeniseuraa ei siis tälläkään kertaa tullut kalasteltua, mutta Anja lupasi selvitellä saisiko Myrtsin tiloissa järjestää joskus skill at arms-valmennusklinikan. He olivat suunnitelmissaan jo edenneet niin pitkälle, että tiesivät jo kenet pyytää valmentamaan ja mitä klinikkapäivään — tai päiviin — sisältäisi.

Anja sai myös tietää paikallisen nimen joka voisi kenties ryhtyä hänen valmentajaksi. Se tulisi ainakin tarpeeseen: Velhon aamupäiväinen lunkius ei ylettynyt kenttätyöskentelyyn asti. Ehkä se hämmentyi uusien hevosten katoamisesta, tai sitten nyrkin kokoiset paarmat häiritsivät sitä (ketä ei), kenties pistävimmän auringonpaisteen vaihtuminen leppoisaksi ilta-auringoksi nosti energiatasoa. Niin tai näin, ei kevyestä hellepäivän jumpasta tullut mitään. Velho pyrähti aina pienimmästäkin mahdollisuudesta, ja kun Anja koitti varovaisesti houkutella sitä maailman pienimpään avotaivutukseen pitkällä sivulla, heitti koko ori poikittain ja jatkoi matkaa silkalla sidepass-askeleella. Puomi vaan alle ja working equitation kutsuisi!

Suunnanvaihdosta oli joskus apua reboottaamisessa, mutta ei tänään. Itse asiassa Velho tuntui keräävän lisää pöhinää jokaisella kerralla kun tehtävät muuttuivat hiemankaan. Kypärän alta valui hikeä niin että se kirveli Anjan silmiä, ja hopeainen ratsu ei enää edes kiiltänyt märkänä, vaan suorastaan vaahtosi. Käyntitreenissä! Tai sellaiseksi ratsastus oli ainakin suunniteltu: Velho itse oli kyllä enemmän kuin valmis tarjoamaan jokaiseen väliin omaehtoista kaahotusravia ja pomppulaukkaa.

Sitten se taas nuokkui alahuuli polvissa roikkuen, välinpitämättömänä hikeä huuhtovasta pesuletkusta. Anja tähtäsi aivan tarkoituksella sitä letkulla naamaan.

Kuva

(Mutta on se silti maailman komein harmaa pyllypää <3)
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#09 Osaako sika pukea haarniskan?

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Anja vihasi miehiä. Ei kaikkia, mutta suurinta osaa, eritoten niitä joilla killui mukana etuliite ex. Välillä enemmän, välillä vähemmän, tällä hetkellä potenssiin sata.

Reijo soitti aamupäivällä. Jo ekasta tavusta kuului taustalta kunnon viinaränni, jolloin Anja olisi fiksuna lyönyt luurin heti korvaan. Ei lyönyt. Palkintona hyväntahtoisuudesta hän sai melkein vartin kuunnella vinkuvonkuvalivalia siitä miten elämä potkii ja kaikki on perseestä. Toisen vartin Anja kuunteli klassista suomalaisen miehen "tuu takas"-änkytysruikutusta. Kun hän lopulta poltti päreensä ja latasi täyslaidallisen tuntemuksia joita (aivan liian aikainen) aamupuhelu oli herättänyt, käänsi herra Pallaskorpi kelkkansa ja alkoi täysin puun takaa raivoamaan miten naiset veivät aina kaiken. Anjan huomauttaessa että hän se siinä kotinsa ja hevosensa menetti oli ukko hetken hiljaa, mietti selkeästi hetken oikein väen vängällä mitä olisi voinut erossa menettää, ja paukautti sitten ihan pokerina haluavansa haarniskan takaisin.

"Mitä herraisä sinä sillä oikein teet?!" Anja oli puoliksi nauranut, puoliksi huutanut. "Käyt Tepsun baarissa istumassa?"

Mutta Reijo oli tosissaan. Hän tahtoi haarniskan takaisin. Mokoma pälli, rahvas maalaisjuntti ei ymmärtänyt että lahja oli lahja: jos se oli toiselle ostettu, niin niin se myös pysyi. Oli alhaista käyttää lahjoja löysänä hirtenä — "tule takaisin tai anna saamasi pois", näin asia oli ymmärrettävissä. Anja oli ollut niin vihainen että painettuaan punaisen luurin väkivalloin pohjaan, tuli kännykkäkin lentäneeksi aavistuksen verran liian lujaa pöydälle. Nyt senkin näyttö pitäisi uusia.

Heti ensitöikseen tallille saavuttuaan Anja marssi helmat hulmuten varusteille, istui alas ja alkoi kiillottamaan sotisopaansa kuin yrittäisi kuluttaa sen liinalla puhki. Haarniska oli hieno: myöhäisgoottilainen, ei liikaa detaljeja muttei mikään pliisukaan. Melkein kymppitonnin arvoinen — paloja oli pitänyt sepällä pienennyttää lyhyenlännälle taistelijattarelle. Se oli kaikin puolin Anjan oma, oli rahat tulleet kenen tililtä tahansa. Mitä enemmän rauta kiilsi, sitä valmiimpi sen puhdistaja oli valmis tappelemaan aarteensa puolesta.

Kiillotukselle oli hyvä syy. Kun kokonaisuus hohti viimeistäkin uurrosta myöten, Anja pakkasi sen puulaatikkoon ja kantoi autoonsa. Hän kaiverruttaisi jok' ikiseen osaan oman monogramminsa visiiristä lähtien — merkkaisi kaiken omakseen. Koittakoot Pallaskorpi sitten myydä sitä eteenpäin, mitä hän luultavimmin suunnitteli. Jos pahin tapahtuisi, Anja pistäisi sellaisen somemyrskyn käyntiin ettei kenellekään jäisi vahingossakaan epäselväksi haarniskan alkuperä. Ja se että Reijo Pallaskorpi oli persläpi.

Eikä siinä vielä kaikki. Aamun vihoissaan Anja oli tulostanut eksänsä lärvin neljälletoista paperiarkille, ja nyt hän omaa kierouttaan ihaillen teippasi kuvia tolppiin kiinni. Omenat tappiin, Velho varusteisiin ja hupi saattoi alkaa: miekkatreeni ei ollut ikinä ollut yhtä terapeuttista kuin tänään. Kun oikein mielikuvitusta käytti, muuttuivat lentävät omenanpalat harmaaksi aivomassaksi...

Kun ratsastaja oli yhtä vimmainen kuin nyt, ei Velho ollut yhtään sen lupsakampi. Ori kavahteli suurin piirtein joka toisella askeleella, milloin vasempaan ja milloin oikeaan. Se heitti niskaansa, jäysti hermostuneena kuolainta, huiski hännällä ja vaahtosi. Nättiä ja harmonista ratsastusta ei tällä kentällä nähty, mutta sotaan Anja olisi ollut valmis lähtemään aivan milloin tahansa. Jos Velho keväällä olisi esitellyt moisia juhlaliikkeitä olisi sydän takonut jo kurkussa: nyt orin hurjuus tuntui vain lietsovan miekkailijaa entisestään. Hän ähisi voitonriemuisesti jokaisesta osumasta, äyski kun terä meni huti. Hiki sotki meikin ja limaiset hiukset liimautuivat kasvoille: melkein +30 hellelukemat eivät olleet fiksu harjoituskeli.

Velho siirtyi vaivoin käyntiin. Se oli aivan läpihikinen, mutta adrenaliini piti kierroksia korkeana. Anja pyyhki norona valuvia kasvojaan, kun huomasi portilla tuntematonta yleisöä: se uusi mies, hassunlaisen varsan omistaja, tosin nyt aivan yksin ilman karvakaveria. Mustasankaiset lasit, aivan yhtä hikinen t-paita kuin kaikilla muillakin sinä heinäkuisena päivänä.

"Hoi! Voit tölläämisen sijaan auttaa, otatko tuosta korista omenoita ja pistät hajonneiden tilalle?"

Anjan hienotunteisuusmodi ei ollut päällä. Hän oli äkäisen lisäksi nyt myös väsynyt ja janoinen.

"Tai oikeastaan älä sittenkään, kyllä tää oli tässä."

Hän käänsi Velhon ympäri ja käveli portista, pitäen huolen että kohensi hivenen ryhtiään ratsastaessaan ohi. Kyllä hän muisti sanoa kiitoksen, mutta päässä pyörivä ajatusmyrsky hukutti loput kohteliaisuudet — smalltalkista esittäytymiseen — alleen. Tänään ei ollut päivä, jolloin Anja Haksoon kannatti törmätä.

Pesupaikalla Velho sai ekstraporkkanan. Se pyöritteli huuliaan samalla tavalla hassusti kuin aina saadessaan mielestään jotain aivan superhyvää, ja nyperteli hellästi pesijän käsiä etsiessään lisää herkuteltavaa. Anja huomasi hymyilevänsä ensimmäistä kertaa koko päivänä iloisena ja aidosti, ei siis ilkeänä kiinnittäessään eksänsä naamaa sotilastolppiin, tai miettiessään millaisen haloon voisi — saisi — nostaa jos Reijo oikeasti hakisi haarniskan pois. Velho ei moisia typeryyksiä osannut tehdä, se oli puhdas ja vilpitön, kiihkeydessäänkin aina yhtä rehellinen hevonen. Voisipa erakoitua elämään vain eläinten kanssa... Vaikka tulihan sitä 11 vuotta elettyä yhden sian kanssa, se ei kyllä täyttänyt odotuksia.

Vietyään Velhon takaisin aitaukseensa (ja seurattuaan kuinka se valikoi hartaudella hiekkaisimman kohdan piehtaroidakseen ällöttävän puhtaan karvan äkkiä piiloon) Anja oli jo pakkaamassa tavaroitaan, kun näki Rosan kävelevän vastaan.

"Nyt kun muistan!" Anja huikkasi heti tervehdittyään, "niin ollaan Velhon kanssa karussa elokuun vikasta päivästä syyskuun ainakin seitsemänteen. Kyyti poimii meidät joskus ennen sianpieremää silloin keskiviikkoaamuna."

"Juu, muistelinkin että lähditte sinne turnajaisiin. Onko puku jo valmiina?"

"Ei, en osaa vieläkään päättää ja aika loppuu kohta kesken, en kerkeä ompelemaan mitään kivaa. Backuppina olen valmis vaikka kiehumaan jokaisella radalla haarniskassa. Vien sen muuten kaiverrettavaksi, jos ihmettelet miksei ole paikallaan niin ei oo kukaan varastanut."

Anja mietti hetken kertoisiko koko haarniskakeissin. Lopulta hän päätyi kuitenkin olemaan vielä hiljaa: Rosa oli mukava, mutta ehkä Anjan ei tarvinnut vuodattaa draamaansa muille tallilaisille. Hän oli aistivinaan tallinpitäjän aavistelevan jotain, oli aika vaihtaa puheenaihe takaisin viattomille vesille.

"Katsohan muuten miten hienoja kuvia Velhosta saatiin viikolla photoshootissa..." Anja kaivoi kännykän taskusta näyttääkseen taustakuvassa komeilevaa kimoa barokkia. Ensin hän pyyhkäisi Reijon kahdeksan vastaamatonta puhelua pois näkyvistä.

Kuva
Vastaa Viestiin