Anja vihasi miehiä. Ei kaikkia, mutta suurinta osaa, eritoten niitä joilla killui mukana etuliite ex. Välillä enemmän, välillä vähemmän, tällä hetkellä potenssiin sata.
Reijo soitti aamupäivällä. Jo ekasta tavusta kuului taustalta kunnon viinaränni, jolloin Anja olisi fiksuna lyönyt luurin heti korvaan. Ei lyönyt. Palkintona hyväntahtoisuudesta hän sai melkein vartin kuunnella vinkuvonkuvalivalia siitä miten elämä potkii ja kaikki on perseestä. Toisen vartin Anja kuunteli klassista suomalaisen miehen "tuu takas"-änkytysruikutusta. Kun hän lopulta poltti päreensä ja latasi täyslaidallisen tuntemuksia joita (aivan liian aikainen) aamupuhelu oli herättänyt, käänsi herra Pallaskorpi kelkkansa ja alkoi täysin puun takaa raivoamaan miten naiset veivät aina kaiken. Anjan huomauttaessa että hän se siinä kotinsa ja hevosensa menetti oli ukko hetken hiljaa, mietti selkeästi hetken oikein väen vängällä mitä olisi voinut erossa menettää, ja paukautti sitten ihan pokerina haluavansa haarniskan takaisin.
"Mitä herraisä sinä sillä oikein teet?!" Anja oli puoliksi nauranut, puoliksi huutanut. "Käyt Tepsun baarissa istumassa?"
Mutta Reijo oli tosissaan. Hän tahtoi haarniskan takaisin. Mokoma pälli, rahvas maalaisjuntti ei ymmärtänyt että lahja oli lahja: jos se oli toiselle ostettu, niin niin se myös pysyi. Oli alhaista käyttää lahjoja löysänä hirtenä — "tule takaisin tai anna saamasi pois", näin asia oli ymmärrettävissä. Anja oli ollut niin vihainen että painettuaan punaisen luurin väkivalloin pohjaan, tuli kännykkäkin lentäneeksi aavistuksen verran liian lujaa pöydälle. Nyt senkin näyttö pitäisi uusia.
Heti ensitöikseen tallille saavuttuaan Anja marssi helmat hulmuten varusteille, istui alas ja alkoi kiillottamaan sotisopaansa kuin yrittäisi kuluttaa sen liinalla puhki. Haarniska oli hieno: myöhäisgoottilainen, ei liikaa detaljeja muttei mikään pliisukaan. Melkein kymppitonnin arvoinen — paloja oli pitänyt sepällä pienennyttää lyhyenlännälle taistelijattarelle. Se oli kaikin puolin Anjan oma, oli rahat tulleet kenen tililtä tahansa. Mitä enemmän rauta kiilsi, sitä valmiimpi sen puhdistaja oli valmis tappelemaan aarteensa puolesta.
Kiillotukselle oli hyvä syy. Kun kokonaisuus hohti viimeistäkin uurrosta myöten, Anja pakkasi sen puulaatikkoon ja kantoi autoonsa. Hän kaiverruttaisi jok' ikiseen osaan oman monogramminsa visiiristä lähtien — merkkaisi kaiken omakseen. Koittakoot Pallaskorpi sitten myydä sitä eteenpäin, mitä hän luultavimmin suunnitteli. Jos pahin tapahtuisi, Anja pistäisi sellaisen somemyrskyn käyntiin ettei kenellekään jäisi vahingossakaan epäselväksi haarniskan alkuperä. Ja se että Reijo Pallaskorpi oli persläpi.
Eikä siinä vielä kaikki. Aamun vihoissaan Anja oli tulostanut eksänsä lärvin neljälletoista paperiarkille, ja nyt hän omaa kierouttaan ihaillen teippasi kuvia tolppiin kiinni. Omenat tappiin, Velho varusteisiin ja hupi saattoi alkaa: miekkatreeni ei ollut ikinä ollut yhtä terapeuttista kuin tänään. Kun oikein mielikuvitusta käytti, muuttuivat lentävät omenanpalat harmaaksi aivomassaksi...
Kun ratsastaja oli yhtä vimmainen kuin nyt, ei Velho ollut yhtään sen lupsakampi. Ori kavahteli suurin piirtein joka toisella askeleella, milloin vasempaan ja milloin oikeaan. Se heitti niskaansa, jäysti hermostuneena kuolainta, huiski hännällä ja vaahtosi. Nättiä ja harmonista ratsastusta ei tällä kentällä nähty, mutta sotaan Anja olisi ollut valmis lähtemään aivan milloin tahansa. Jos Velho keväällä olisi esitellyt moisia juhlaliikkeitä olisi sydän takonut jo kurkussa: nyt orin hurjuus tuntui vain lietsovan miekkailijaa entisestään. Hän ähisi voitonriemuisesti jokaisesta osumasta, äyski kun terä meni huti. Hiki sotki meikin ja limaiset hiukset liimautuivat kasvoille: melkein +30 hellelukemat eivät olleet fiksu harjoituskeli.
Velho siirtyi vaivoin käyntiin. Se oli aivan läpihikinen, mutta adrenaliini piti kierroksia korkeana. Anja pyyhki norona valuvia kasvojaan, kun huomasi portilla tuntematonta yleisöä: se uusi mies, hassunlaisen varsan omistaja, tosin nyt aivan yksin ilman karvakaveria. Mustasankaiset lasit, aivan yhtä hikinen t-paita kuin kaikilla muillakin sinä heinäkuisena päivänä.
"Hoi! Voit tölläämisen sijaan auttaa, otatko tuosta korista omenoita ja pistät hajonneiden tilalle?"
Anjan hienotunteisuusmodi ei ollut päällä. Hän oli äkäisen lisäksi nyt myös väsynyt ja janoinen.
"Tai oikeastaan älä sittenkään, kyllä tää oli tässä."
Hän käänsi Velhon ympäri ja käveli portista, pitäen huolen että kohensi hivenen ryhtiään ratsastaessaan ohi. Kyllä hän muisti sanoa kiitoksen, mutta päässä pyörivä ajatusmyrsky hukutti loput kohteliaisuudet — smalltalkista esittäytymiseen — alleen. Tänään ei ollut päivä, jolloin Anja Haksoon kannatti törmätä.
Pesupaikalla Velho sai ekstraporkkanan. Se pyöritteli huuliaan samalla tavalla hassusti kuin aina saadessaan mielestään jotain aivan superhyvää, ja nyperteli hellästi pesijän käsiä etsiessään lisää herkuteltavaa. Anja huomasi hymyilevänsä ensimmäistä kertaa koko päivänä iloisena ja aidosti, ei siis ilkeänä kiinnittäessään eksänsä naamaa sotilastolppiin, tai miettiessään millaisen haloon voisi — saisi — nostaa jos Reijo oikeasti hakisi haarniskan pois. Velho ei moisia typeryyksiä osannut tehdä, se oli puhdas ja vilpitön, kiihkeydessäänkin aina yhtä rehellinen hevonen. Voisipa erakoitua elämään vain eläinten kanssa... Vaikka tulihan sitä 11 vuotta elettyä yhden sian kanssa, se ei kyllä täyttänyt odotuksia.
Vietyään Velhon takaisin aitaukseensa (ja seurattuaan kuinka se valikoi hartaudella hiekkaisimman kohdan piehtaroidakseen ällöttävän puhtaan karvan äkkiä piiloon) Anja oli jo pakkaamassa tavaroitaan, kun näki Rosan kävelevän vastaan.
"Nyt kun muistan!" Anja huikkasi heti tervehdittyään, "niin ollaan Velhon kanssa karussa elokuun vikasta päivästä syyskuun ainakin seitsemänteen. Kyyti poimii meidät joskus ennen sianpieremää silloin keskiviikkoaamuna."
"Juu, muistelinkin että lähditte sinne turnajaisiin. Onko puku jo valmiina?"
"Ei, en osaa vieläkään päättää ja aika loppuu kohta kesken, en kerkeä ompelemaan mitään kivaa. Backuppina olen valmis vaikka kiehumaan jokaisella radalla haarniskassa. Vien sen muuten kaiverrettavaksi, jos ihmettelet miksei ole paikallaan niin ei oo kukaan varastanut."
Anja mietti hetken kertoisiko koko haarniskakeissin. Lopulta hän päätyi kuitenkin olemaan vielä hiljaa: Rosa oli mukava, mutta ehkä Anjan ei tarvinnut vuodattaa draamaansa muille tallilaisille. Hän oli aistivinaan tallinpitäjän aavistelevan jotain, oli aika vaihtaa puheenaihe takaisin viattomille vesille.
"Katsohan muuten miten hienoja kuvia Velhosta saatiin viikolla photoshootissa..." Anja kaivoi kännykän taskusta näyttääkseen taustakuvassa komeilevaa kimoa barokkia. Ensin hän pyyhkäisi Reijon kahdeksan vastaamatonta puhelua pois näkyvistä.