Velhon kirja

Hevosten omat päiväkirjat ja yleinen talligalleria/-päiväkirja
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#10 Hyvässä pahaa. Pahassa hyvää?

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Jin ja jang, ei hyvää ilman pahaa ja pahaa ilman hyvää. Yli vuoden etsimisen jälkeen Anja oli löytänyt itselleen valmentajan, mutta ei ollut saanut aivan mitä halusi. Tai sai ehkä liikaakin.

Anja oli ihastunut turnajaislajeihin spektaakkelimaisuuden lisäksi vauhdikkuuden vuoksi. Verta, hikeä ja kyyneliä, baby! Korskuvia ratsuja, kirskuvaa metallia, aseita, huutoa, kannustuksia ja raivoisaa suorittamista. Mitä kovempi ja hurjempi meno, sen parempi: esteuralla ei mikään rata pelottanut, ja vaikka nykyisin äitiyden tuoma itsesuojeluvaisto välillä koittikin varovasti koputtaa olalle, niin kauhistelu unohtui viimeistään sitten kun näki valokuvista miten pirun upea Velho oli kaikessa pöyhkeydessään.

Klaus Tuura oli toista maata. Häntä ei Velhon korskeus vaikuttanut: päinvastoin hän naksautti kieltään katsoessaan ratsukon mallisuoritusta Myrttisuon kentällä, pudisteli päätään ja viittoi luokseen. Ylevästi harmaantunut mies ei näyttänyt tyytyväiseltä.

"Asetekniikkaan päästään pureutumaan jo vaikka heti," hän aloitti lupaavasti, "mutta rehellisesti sanottuna tuollaista päätöntä ratsastusta en kannata. Tässä on kyse yhteistyöstä, ja minun silmiini näyttää siltä että sinä viet ja Velho vikisee."

Sanat iskivät kuin kongi. Anja koitti puolustella — vai että vei hän Velhoa, kyllä se tuntui yleensä olevan aivan toisin päin! — mutta tulosta ei tullut.

"Jos haluat valmennukseeni, olet toki tervetullut. Silloin sinun on kuitenkin sitouduttava harjoittamaan myös ratsastuksellista puolta. Se että osaa tehdä piruetin ei riitä, täytyy myös osata tehdä se oikein..."

Totta kai Anja oli suostunut, vaikka ei toki pahoittamatta mieltään. Klaus oli hänen ainoa valmentajamahdollisuutensa, hänkin löytynyt vain sattuman kaupan kautta puskaradiosta. Historiaharrastuksen lisäksi heitä ei kuitenkaan tuntunut yhdistävän mikään muu. Hemmetin klassinen pieni piipertäjä... Kuka taistelun tuoksinnassa ehti miettimään miten jotkut ***** energiat hevosessa virtasi?

Oli vain nöyrryttävä. Tapaamisen alussa Anja oli pistänyt kaiken peliin näyttääkseen uljaan iberikkonsa hienoimmat liikkeet ja esittääkseen kuinka hyvin kuumahko kimo pysyi lapasessa. Lopputunnista hän käveli keskiympyrää ohjat roikkuen ja etsi rentoa hevosta. Mikä mahalasku.

"En ymmärrä miten tämä auttaa saamaan parempia skill at arms-tuloksia," Anja jurputti taistellessaan Velhoa pitämään käynnin tasaisena. Ympyrän keskellä ikämies hymähti.

"Siinä menet ensimmäisen kerran metsään. Kilpailu ja voitonhimo ovat oikea spiraali turmioon. Mitä iloa on jostain pokaalista hyllyllä jos se on revitty hevosen selkänahasta? Pyydäpä joku kuvaamaan seuraavan kerran treeniäsi, niin näet miten paljon Velho pelaa suullaan. Sen schwung karkaa ylös, ilmekin on kireä. Jos olisin sinä, jättäisin kangen pois ja ottaisin sen takaisin vasta kun tuntuu ettei sitä edes tarvitsisi..."

"Aha."

Anja kun oli luullut valmentamisen olevan nimenomaan parempiin tuloksiin sparraamista...

"Saanko sitten kysyä," hän kaiveli saadessaan vihdoin ja viimein luvan siirtyä edes raviin, "miksi harrastat koko lajia, jos se on niin väärin?"

"Sanoinko että olisi? Älä muuten anna Velhon kiihdyttää, ota takaisin vain, syvät vatsalihakset käyttöön! Missä meninkään? Ah, niin, ei, voihan skill at arms:ia harrastaa ilman paineitakin. Toki se on totta että tuomarista riippuen rumallakin ratsastuksella," tässä välin Klaus kohotti merkitsevästi kulmiaan ja katsoi Velhon viuhtomista, "voi menestyä, mutta onko se eettisesti oikein, sitä en tiedä."

Velho nosti luvatta laukan. Anjalle hillitseminen oli vaikeaa, itsensä nimittäin, sillä mitäpä muuta hän tahtoisikaan tehdä kuin ottaa haluamansa askellajin yksinkertaisesti vain takaisin. Sen sijaan piti "houkutella hevonen raviin" ja "pysyä itse neutraalina", mitä lässytystä! Lie Tuura ikinä itse istunut iberikoksi kutsutun dynamiittipötkön kyydissä.

"Ajattelepa asiaa näin," ympyrän keskeltä kuului. "Eletään myöhäiskeskiaikaa. Kumpi on sinulle tärkeämpää: voittaa turnajaisissa mainetta ja mammonaa, vai kerätä sitä taisteluissa ja selvitä vielä hengissäkin? Turnajaisissa sillä ei ehkä ole niin väliä, luottaako hevonen siihen ettet satuta sitä kuolaimella tai kannuksella, mutta tositilanteessa tarvitset ratsun joka kaiken sen kuoleman keskellä ei pelkää kaiken huipuksi apujasikin. Mistä puheen ollen, myötääpä sillä sisäkädellä."

Perusteluissa oli järkeä, mutta Anjaa kehtuutti silti. Hän ei ollut maksanut siitä että pääsisi pyörimään ympyrää ja kuuntelemaan arvostelua ratsastuksestaan! Palaute oli asia erikseen, mutta tällainen saarna... Jos paikkakunnalla olisi yhtäkään muuta osaavaa historiallista ratsastajaa, tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen Klaus Tuuran valmennus.

Mutta koska muita ei ollut, he sopivat seuraavan valmennuskerran ja yhteisen suunnitelman. Anja ei ollut siitä kovin vakuuttunut (se sisälsi aivan liian vähän ratatehtäviä ja sitäkin enemmän kouluratsastusta), mutta yrittäisi silti parhaansa.

Se ei tarkoittanut ettäkö hän lupaisi pysyä pläänissä.

Ainoa asia mitä Anja tänään oppi, oli se ettei historiallinen ratsastus ollut suinkaan synonyymi klassiselle ratsastukselle. Karvas oppi olikin.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#11 Grey is the new black

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Syksy on harmaa ja masentava. Velhokin on harmaa, muttei vedä aivan yhtä pahasti maihin — paino sanalla aivan. Kevään ja kesän pahimmat oripörhöilyt se oli tiputtanut pois, mutta mitään varsinaisen harmonista ja rauhallista ratsastaminen ei vieläkään ollut. Klaus Tuuran valmennuksissa Anja oli jo saanut aseet käsiinsä, mutta yhä vain ukko pudisteli aina päätään katsellessaan räiskyvää ratsukkoa. Eikä millään hyvällä tavalla.

Kaiken huipuksi Velho oli saanut sitkeää kurarupea takajalkoihinsa. Anja sortui lotraamaan rupien kanssa liikaa — ylihoitavat hevosenomistajat kokoontuu taas — ja tietämättään pahensi tilannetta, kunnes vasen takanen oli impparista turpea kuin bysanttipylväs. Vasta kun eläinlääkäri kielsi räpeltämästä jalkaa muulla kuin desinfiointiaineella, piste, alkoi näkymään pieniä mutta varmoja paranemisen merkkejä. Toki yhdistelmähoito NCS-huippukylmää ja laseria auttoivat myös.

"Heippa, nähdään sitten keskiviikkona!" Anja vilkutti Sannalle, joka oli juuri käynyt antamassa Velholle sen kolmannen hoitokerran ja nosti nyt ähisten hiilidioksiditankkia takakonttiin. Vielä yksi käynti ja sitten olisi hyvä, Sanna oli kertonut. Parempi olisi ollakin, sillä Anja oli mennyt ilmoittautumaan mukaan maastoretkelle marraskuun alussa. Tosin sitä hän ei tiennyt, miten hyvä idea olisi mennä Velholla muiden sekaan rälläämään, kun viimeisin ryhmävalmennuskin oli mennyt miten meni... Ehkä olisikin vain kaikkien hengen ja terveyden kannalta parasta jos he eivät voisi osallistua retkelle.

"Olet sinä kyllä sellainen epeli etten toista tiedä," Anja puhisi pesupaikalla seisovalle Velholle. Kimo ravisti päätään niin että jouhet lensivät miten sattui. Se näytti vallattomalta, ja siltä ori välillä vähän tuntuikin.

Loimea loimen päälle ja Velho takaisin pihalle. Sää oli kurjin mahdollinen: vettä tuli kaatamalla ja poikittain, tuuli, oli kylmää ja märkää. Anja hytisi, Velho ei. Se pinkaisi heti portilta päästyään aidanvierelle ihmettelemään, mitä hänen valtakunnassaan oli tapahtunut 30 minuutin hoidon aikana. Jopa loimiläjän alla lusitano oli komea, mistä Anja ei pistänyt lainkaan pahakseen. Heillä oli ongelmansa, mutta pitihän unelmahevosessa aina jotain röpöä olla. Se vain korosti niitä parhaita puolia sitten ajallaan.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#12 Herran haltuun

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Velho seistä jökötti karsinassa luovuttaneen näköisenä. Sen pää ei ollut uljaasti pystyssä, sen silmät olivat pienet ja sulkeutuneet. Korvat lerpattivat, mutta eivät levollisina vaan surkeina. Vielä edellisenä päivänä se oli jaksanut pyöriä levottomana odottaessaan pääsevänsä ulos — ja miksi kaikki muut saivat heinää paitsi itse Herra The Lusitanian? Olokin oli kurja. Nyt ori ei enää jaksanut edes yrittää, ja se masensi Anjaa kaikista eniten.

Hän oli saanut kolme päivää takaperin Rosalta viestin ettei Velho ollut tolallaan, ähkyltä näytti ja sitähän se myös oli. Luojalle lykky että oli lauantai, ei töitä, mutta toisaalta myös eläinlääkärin veloittama päivystysmaksu kirpaisi päivän päätteeksi. Varsinkin kun käynnistä ei tuntunut olevan mitään oikeaa hyötyä: sunnuntaiaamuna Velho näytti edelleen samalta. Se ei ollut paha koliikki, mutta tarpeeksi vakava saadakseen normaalisti niin hyväntahtoisen hevosen kurtistelemaan kulmiaan, näykkimään kupeitaan, lopettamaan syömisen ja juomisen. Kun nenämahaletku piti kolmannen kerran kiinnittää päitsiin Velhon hinkuttaessa hirvitystä seinää vasten irti, joutui Anja viettämään koko sunnuntain narun päässä vahtimassa ystäväänsä joka ei ymmärtänyt omaa parastaan. Vuorotellen hän talutteli, lisäsi letkuun lämmintä vettä, syötti kipulääkkeitä, odotti, syötti relaksantteja, odotti. Soitti eläinlääkärin toisen kerran, toisti saman uudestaan. Maanantaina hän jäi töistä pois ovelalla vetoamuksella "täällä on maha tosi kipeänä", jättäen taktisesti kertomatta kenen oloista puhuttiin.

Väsymys jyskytti silmien takana. Anja oli valvonut aivan liian monta vuorokautta huolehtiessaan Velhosta, ja nyt hän ei enää tiennyt mitä tehdä. Oliko orin levollisuus merkki siitä että kivut ovat hellittäneet? Tulisiko ulos muutakin kuin kivikovia, kuivia ummetuskikkareita? Vai katseliko nainen uljaan ratsunsa viimeisiä hetkiä suolen puhkeamista seuranneina rauhan tunteina ennen lopullisia hyvästejä? Ei viimeistä voinut edes ajatella. Anja ravisteli päätään rivakasti ja pakottautui hymyilemään — fake it 'till you make it. Kyllä tästä vielä noustaisiin, metaforisella tasolla. Konkreettisesti Anja ei uskonut saavansa takamustaan ylös karsinan edessä olevalta jakkaralta enää koskaan, niin kauan hän oli siinä kököttänyt.

Velho väänsi naamaansa letkun ärsyttäessä sierainta. Se päästi todella, todella oudon örähdyksen, jähmettyi hetkeksi ja laski sitten pään takaisin alas. Anjan sydän pysähtyi: nytkö se lähtö tuli? Ei sentäs vielä.

Hän sai kuin saikin nostettua itsensä ylös silittääkseen hopeaista kaulaa. Ovi ei loksahtanut kiinni, mutta sillä tuskin oli väliä. Aivan kuin Velho jaksaisi edes ajatella karkaamista — sen silmät eivät käyneetkään ovella päin.

Anjaa ei itkettänyt, mutta hän halusi silti halata hevosta niin että kasvot hukkuivat miljooniin silkkisiin jouhiin. Hänen ihana, mahtipontinen, toteutunut unelmansa! Hänen ihana, täydellinen iberikkonsa! Tulinen ja tunteileva lattarilanne, ethän luovuta vielä? Anjalla ei ollut varaa leikkauttaa Velhoa, eikä ori ehkä jaksaisikaan klinikalle asti tässä kunnossa. Hyvä että pysyi pystyssä ilman hyppivää ja pomppivaa traileria... Se oli Herran haltuun nyt. Jos Anja uskoisi, hän rukoilisi.

Muistellessaan viimeistä vuotta tuo tunsi olonsa niin, niin hölmöksi. Hän oli murehtinut turnajaissijoituksia ja eksän "takaisinlunastamaa" haarniskaa (jossa kyllä edelleenkin oli kaiverruksena Anjan nimi, jos sattuu tulemaan Toripalstalla vastaan). Valittanut siitä ettei Klaus Tuura osannut valmentaa heitä voittoisammiksi. Nyt se kaikki tuntui todella turhalta, typerältä ja irvokkaalta. Pokaaleja jahdatessaan, eikä sitäkään erityisen hyvin tehden, Anja ei ollut muistanut nauttia elämästään Velhon kanssa. Oliko hän elänyt jokaisen päivän kuin se olisi heidän viimeinen?

"Älä lähde vielä pois."

Anja katsoi pyyntönsä jälkeen kelloa. Oli illan vesiannoksen aika.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#13 Etiöpäin sanoi täti kevätmudassa

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Anja tiesi että hänen pitäisi olla onnellinen, mutta kun ei ollut. Tai oli, joo, mutta viimeiset päivät sairastelevan Velhon kanssa olivat imeneet kaikki mehut. Ja rahat tililtä — joka päivä yli pääsiäispyhien oli lääkäri käynyt letkuttamassa ja lääkitsemässä oria, joskus kahdestikin. Pankkisaldo ei näyttänyt hyvältä.

Mutta ori näytti. Velho seisoskeli tarhassa pää pystyssä, kuten aina ennenkin. Sen silmissä oli tuttu pilke kun katse vahti pihaa, ja nähdessään omistajansa kimo hörisi. Romantikko sanoisi sen olevan kiitollinen rakkaalle ihmiselle pelastamisestaan, realisti tiesi että nameja sitä oltiin vain vailla. Ehkä yksi nappula taskusta livahtikin kun kukaan nähnyt.

Anja pisti päitset harmaaseen päähän muttei lähtenyt viemään hevosta minnekään. Naru rennosti kädessä hän harjaili hevostaan tarhassa, kevätauringon helliessä ja lintujen laulaessa. Pehmeä karva pöllysi ja sai aivastelemaan, mihin Velho vastasi pärskimällä. Hassu otus.

He seisoivat valehtelematta melkein tunnin. Anja tahtoi painaa jokaisen yksityiskohdan hevosesta mieleensä, arvostaa sitä että se oli siinä. Velholla ei ollut kiire mihinkään, mikäpä sen mukavampaa kuin ottaa arskaa puunattavana. Sen päässä ei ollut enää murheen murustakaan kun viimeisetkin kivut katosivat, ja Anja yritti kovasti ottaa ystävästään mallia. Se ei vain ollut kovin helppoa: rahahuolien lisäksi häntä kalvoi luita jäystävä tunne laina-ajasta. Siltä tämä tuntui, kuin elämältä jota ei pitäisi olla enää. Mitään selvää syytä ähkylle ei löytynyt, mutta lääkäri arvaili kolean sään pistäneen orhin juntturaan ja lopettamaan kylmän veden juomisen. Entä jos sama toistuisi vielä uudestaan? Ja uudestaan, ehkä vielä kerran uudestaan? Kestäisikö Velhon hyvä tuuri? Nyt se oli selvinnyt hiuskarvalla. Anja oli jo tallentanut kännykkään numeron josta voisi tilata ruholle kuljetuksen tuhkaamoon, niin lähellä rajaa kimo keikkui.

Västäräkki keikutteli pyrstöä aidalla. Mikä tullakseen tulisi, se jäi nähtäväksi. Mutta se oli selvää että jokaista päivää oli käytävä kuin viimeistä. Kunhan Velhon vatsansuojakuuri loppuisi, he lähtisivät viimeinkin maastoon ihan kahdestaan. Jos elämän aikoi elää, se oli elettävä nyt.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#14 täti sanoo yhä, etiöpäin!

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Mustarastas liverteli moninkertaisia laulujaan lehmuksen oksalla. Pumpulipilvien takaa kurkisteli lämmin kevätaurinko, ja kuolleen kasvillisuuden seasta orasteli jo vihreää. Päivä oli kertakaikkisen ihana, se suorastaan pakotti lähtemään maastoon. Ja niin Anja myös teki, aivan kaksin Velhon kanssa.

Hän oli omistanut Velhon jo parin vuoden ajan, mutta kahdenkeskisiä maastoseikkailuja ei ollut kertynyt vuosia enempää: ensimmäinen tapahtui viikko lusitanon Suomeen asettumisen jälkeen, eikä muuta tuskin tarvitse kertoa kuin katastrofi mikä katastrofi. Sen jälkeen Anja ei ollut uskaltautunut ratsain pois areenalta muuten kuin turvallisten heppakavereiden ympäröimänä — ei ennen kuin nyt. Hän ei tiennyt mistä äkillinen rohkeus kumpusi, mutta joka tapauksessa se oli hyödynnettävä ennen kuin sisu nousisi kaulaan. Anja oli varustanut Velhon nopeammin kuin talkkari lipeää katolta, ja vasta nyt, yli kilometrin matkan päässä Myrttisuosta, todellisuus iski ilon puolelle. Piru vie, hehän marssivat pitkin hiekkatietä rennosti kuin olisivat lenkkeilleet näin joka päivä! Velho oli valpas muttei tuntunut jännittävän: sitä enemmänkin kiinnosti nähdä muitakin maastoja kuin aina samainen metsälenkki mitä he taluttaen olivat kuukausikaupalla talsineet. Peri-iberialaista hyppypomppuloikka-kohtauksia ei ollut ilmassa, vaikka kevät ja tammat kimon pään pistivätkin vähän pyörälle. Pihassa se oli stepannut, ei muuta. Oliko tämä sama hevonen joka oli 2020 maaliskuussa laskeutunut pyörremyrskynä kuljetusauton rampilta? Ei voinut olla!

Anjaa pisti oikein laulattamaan. "Riðum, riðum, og rekum yfir sandinn" hän tapaili reipasta matkalaulua siitäkin huolimatta ettei alla ollut viljakasta tölttäriä. Tosin kuumuessa Velho oli kyllä mestari löytämään passitahdin mihin tahansa askellajiin... Nyt siitä ei ollut pelkoa, niin letkeästi ori käveli. Ravatessa energia nousi, mutta palasi pian hömpöttelytasolle. Sieraimista lensi räkää pärskähdysten mukana, osan ilmavirta puhalsi ratsastajan kasvoille.

"Kuule nyt ollaan hurjia, pistähän laukalle!“ Anja heittäytyi suorastaan villiksi. Ratsu teki työtä käskettyä. Sen askel oli iso ja voimakas kuten kentälläkin, ilmaa nielevä, mutta korvat pyörähtelivät jatkuvasti kuulostelemaan ratsastajaa. Anja oli niin onnellinen. Ironista oli että sillä hetkellä hänen ei todellakaan olisi tarvinnut olla, mutta niin vain suupielet kääntyivät leveään hymyyn ja mikään ei päätä painanut.

Toissapäivänä Anja oli saanut kuulla että Toiskan yhtenäiskoulu, hänen koulunsa, yhdistetään toisen pienen koulun kanssa. Käytännössä katsoen syksyllä Anjalla ei olisi enää töitä. Se oli ollut jo pitkään pinnan alla tiedossa, mutta palaveri vahvisti kaikkien pelot tosiksi. Lomautuksia, eläköitymisiä, tuntien vähentämistä. Ei kiitos! Anja oli pontevasti ilmoittanut ettei jatkaisi enää seuraavalle lukuvuodelle, hän keksisi jotain muuta. Mitä, se ei ollut vielä valjennut.

Reijo oli toteuttanut uhkauksensa ja haki muka oman haarniskansa takaisin. Häntä oli epäilyttänyt miten tyynesti ex-vaimo otti katsellessaan Pallaskorven kantavan hienoa goottiajan panssaria autoon, tietämättä että jokaisen osan sisäpuolelta löytyi Anjan nimi paksuna kaiverruksena. Kun ukonperkele muka fiksuna pistäisi sotisovan myyntiin, luultavasti ylihinnalla, Anja löytäisi omansa kyllä takaisin. Hän oli jo harrastajafoorumeille varoittanut "varastetusta tavarasta". Ero haarniskasta olisi vain väliaikainen vaikka se kirvelsikin. Eikä harjoitukset kyllä hetkeen jos toiseenkaan olisi edes ajankohtaisia, sillä nyt tärkeintä oli terve ja elävä Velho.

Kolmas murheenaihe tulikin nimenomaan Velhosta. Se oli selvinnyt koliikista lähinnä tuurilla, ja nyt sitä vain piti toivoa ettei kohtaus uusiutuisi. Lisäksi sairastelukeissi oli vetänyt Anjan tilin tyhjäksi. Sen kun yhdisti syksyllä odottavaan epävarmuuteen niin ei ihme että Hakson pirtissä leivottiin leipää joka päivä: ei sitä noin vain kaikilla ollut varaa ostaa kaupasta valmislimppua...

Syitä vaipua epätoivoon ja masentaviin tunnelmiin oli monia, mutta mitä teki Anja? Hän nautti hetkestä ja luotti siihen että kaikki kääntyi aina jotenkin parhain päin — pahaakin seurasi väistämättä hyvä. Kuopan pohjalta oli suunta vain ylös, eikä omalla kurjuudella märehtiminen auttanut sieltä kiipeämisessä. Lämmin jännityksen väre juoksi selkärangassa kun maiskautus kiidätti Velhon vielä astetta nopeampaan laukkaan. Se oli elettävä vielä kun elettiin!
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#15 Nopeasti sulaa pois, ensilumen hiutaleet

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Anja ei itkenyt ennen kuin pääsi liittymään moottoritielle. Hänen autonsa kiihdytti kaistanopeuteen normaalia nopeammin, sillä perässä rämistelevästä kopista puuttui 600 kg painoa.

Velhoa ei enää ollut.

Eikä edes itkiessään rautarouva Hakso antanut kuorensa täysin murtua: hänen teki mieli ajaa sivuun ja vollottaa rattia vasten, mutta sen sijaan kyyneleet pyyhkiytyivät nopeasti hihaan. Rosa sai lyhyen ja ytimekkään viestin: "Velho kuoli," ilman kaunistelua tai turhaa tunteilua. Niinhän se oli. Velho oli kuollut. Tällä hetkellä se makasi klinikan takana pressun alla odottamassa Anjan työkaverin isää, joka hinaisi ruhon kyytiinsä ja veisi sen kaatopaikalle. Muuhun ei ollut varaa: viimeisetkin roposet menivät orin epätoivoiseen pelastamiseen, turhaan sellaiseen. Pankkitili kaikui tyhjänä ja lainan seuraava lyhennys häämötti viikon päässä.

Anja oli turta. Viimeisen vuorokauden hän oli vellonut koko tunneskaalan läpi: järkytys, pelko, huojennus, toivo — ja viimeisenä yllättäen, rauha.

Kaikki alkoi edellispäivän aamuna puhelimen kilahtaessa juuri samalla hetkellä kun Anja astui ovesta ulos. Jo nähdessään Rosan nimen lähettäjän kohdalla hän aavisteli pahaa, ja niinhän se oli että Velho kiepui karsinassa kivuliaana, ähkyssä. Nopea U-käännös, tallivaatteet niskaan, luikurinlaskeskelua työpaikalle ("On taas maha täällä tosi kipeänä") ja kaasu pohjassa tallille kaikki mahdolliset eläinlääkärit läpi käyden. Kuka pääsisi nopeimmin paikalle? Ei kukaan. Tai siltä Anjasta ainakin tuntui kun hän pyöritti ähkyistä hevosta pitkin tallin pihaa, odottaessa kului ikuisuus. Velho yritti jatkuvasti käydä maaten, mitä se ei huhtikuussa vielä tehnyt. Nyt tila oli selkeästi paljon, paljon huonompi: ori hikoili, näykki kylkiään, äkisteli selkä köyryssä muttei saanut ulos pieruakaan. Sen verran mitä Rosa ehti pyörivän hevosen kylkiä kuunnella, hänen korviinsa ei kantautunut ylä- eikä alaääniä kummaltakaan puolelta.

Nesteytys ja kipulääke toivat helpotuksen kun lääkäri lopulta yli tuntia myöhemmin kaarsi paikalle. Velho seisoi reppanana karsinassaan, silmät puoliummessa ja korvat lurpallaan. Se ei yrittänyt hinkata edes nenä-mahaletkua irti, mikä oli pahaenteistä — normaalisti se olisi pitänyt laittaa jesarilla kiinni päitsiin, mutta nyt hevosta ei näyttänyt enää kiinnostavan mikään. Yhtä hyvin oriiseen olisi voinut pistää kanyylin, se ei olisi takuuvarmasti repinyt sitäkään irti.

"Älä näytä noin valmiilta, et sinä ole vielä mihinkään menossa," Anja supatti Velhon korvaan pidellessään nesteytyspussia. Lääkäri ei kommentoinut mitään, mutta hänen suipistuneet huulet eivät jääneet näkymättä.

"Pistä lisää lämmintä vettä letkuun kahden tunnin päästä. Kaada varovasti ettei aspiroidu. Jos näyttää ettei viiden-kuuden välillä ole yhtään parempi tai menee missään vaiheessa huonommaksi, soita," olivat ohjeet joita Anja ei meinannut edes kuulla katsellessaan surkeana hevostaan.

Tunnit kuluivat. Ihmisiä tuli ja meni, osa pysähtyi karsinan ovelle kysymään miltä näyttää. Anja ei jaksanut vastata mitään, pudisteli vain päätään. Se yleensä riitti. Rosa toi iltapäivästä kahvia ja läheisen huoltsikan lämpimiä munkkeja, jotka Anja söi kohteliaisuuttaan vaikkei murheeltaan nälkää tuntenutkaan. Kello oli kohta jo neljä eikä Velho näyttänyt yhtään paremmalta: sen kaikki loimet olivat hiestyneet läpi, ja nyt Anjan piti kysellä jo lainavilttejä pitääkseen tärisevän orin lämpimänä.

Hän oli juuri heittämässä Martin liian isoa kuivatusloimea Velhon selkään, kun oria kouristi pahemmin kuin koskaan aiemmin. Se näytti menevän aivan rusettiin, suusta kuului kamala ulina. Häntä nousi mutta mitään ei tullut; vain uusi kouristus. Harmaa vapisi kauttaaltaan ja kaatui polvilleen örähdyksen saattamana.

Anja ei ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa. Hetken aikaa hän seisoi kädet yhä ojossa kuin patsas, jäätyneenä, kunnes äly voitti liskonaivot ja puhelimen pikavalinnasta löytyi eläinlääkäri. Tämä oli paha, tosi, tosi, tosi paha...

Lääkäri antoi tasan kaksi vaihtoehtoa: joko hevonen vietäisiin pikaisesti kirurgiaan tai lopetettaisiin kotiin.

Velho pääsi takaisin jaloilleen vielä puhelun aikana, mutta voi kuinka kamalalta se näyttikään! Jouhet riippuivat kuin homeiset verhot, karva oli märkää, ilme kireä ja asento epäluonnollinen. Aikaa ei ollut hukattavaksi, Anjan oli tehtävä päätös.

Muistikuvia siitä miten hutera Velho saatiin houkuteltua koppiin ei ollut. Anja ei myöskään tiennyt miksi oli tahtonut lähteä tien päälle yksin... kenties hän oli jo silloin aavistellut mitä tapahtuisi. Jotkut tarvitsivat ystävän olkapäätä, muttei Anja. Hän itkisi itkunsa omalla ajallaan. Sairaalalle ajaessa tuo ei tosin pillittänyt: sen sijaan oli ihme ettei sinipunaiset pillit pyörineet peileissä kun nainen painoi kaasua minkä ehti. Onneksi tie oli kuiva ja suhteellisen tyhjä — ainoa hyvä asia siinä päivässä.

He saivat hetken rauhan Velhon seisoessa jo kaatumishuoneessa odottamassa nukutusta. Anja silitti suurta otsapyörrettä, letitti hopeista harjaa ja jakeli voimalauseita ehkä enemmän itselleen kuin hevoselle. Kun hän astui askeleen taaemmas antaakseen lääkärille tilaa, kauhistuttava realiteetti iski kuin nyrkki. Velhon katseessa oli jotain sellaista mitä siinä ei ollut aiemmin ollut.

Sen silmät olivat sammuneet. Keho eli, mutta sielu näytti jo tekevän lähtöään.

Anja halasi Velhoa vaikka nukuttaja hoputtikin niskan takana. Nainen ei osannut sitä selittää, mutta hän oli varma siitä että nyt jos koskaan oli aika hyvästellä. Hän kertoi Velholle kuinka hieno, upea ja mahtipontinen ori se oli. Toteutunut unelma, parasta laina-aikaa koko elämässä. Että sillä oli varsoja tuolla jossain maailmalla, Folha de Carvalhoa ei unohdettaisi. Ei varsinkaan Hakson talossa, koskaan, ikinä.

"Hyvää matkaa."

Kun Velho romahti patjalle, se näytti autuaalta.
____________________

Anja tiesi uutiset jo viestintuojan asennosta. Hän heitti kylmettyneen kahvin roskikseen ja esitti kovempaa kuin oli antaessaan suostumuksen eutanasiaan. Suoli oli revennyt pahasti luultavasti viimeisimpien kouristusten kohdalla, eikä muuta armeliasta vaihtoehtoa ollut kuin antaa Velhon nukkua pois. Hoitaja kysyi tahtoiko Anja nähdä Velhon vielä, mutta ei hän tahtonut. Ei satuhevosesta saanut jäädä päällimmäiseksi muistoa jossa se makasi silmät tyhjinä ja kieli roikkuen leikkuupöydällä.

Hän maksoi sanomatta yhtään ainutta ylimääräistä sanaa, soitti työkaverinsa lähettämään numeroon ja lähti ajamaan takaisin Myrttisuohon. Koppi oli kevyt, mutta sydän raskas.
Avatar
Anja H.
Viestit: 28
Liittynyt: Su Marras 22, 2020 5:42 pm

#16 Seuraava sivu

Viesti Kirjoittaja Anja H. »

Harmaan Nissanin takakontti painautui kiinni sillä aikaa kun Anja kääntyi vielä kerran katsomaan tallirakennusta. Myrttisuo. Hän ei ollut koskaan kuvitellut sieltä lähtevänsä, mutta mitäpä sitä tallilla enää luuhaamaan kun ei ollut hevostakaan. Tai tarkemmin ilmaistuna: kun ei ollut Velhoa. Orin tavaroiden pakkaaminen oli tuntunut pikakelatulta kiirastulelta — ne tuoksuivat yhä tutulta, loimet ja huovat pursusivat harmaata kevätkarvaa. Nämä päitset tulivat Velhon mukana Portugalista, näillä kangilla sillä ratsastettiin ensin... Muistot olivat kuin kuiskauksia verhon takaa, ja tällä hetkellä ne saivat Anjan vain surulliseksi. Ehkä myöhemmin hän voisi katsella tavaroita rakkaudella, mutta nyt kaikki roina muistutti vain siitä että niiden keskiö, hevonen, oli poissa.

"Kiitos samoin! Toivottavasti nähdään vielä, pysykää terveinä!" Anja vastasi autoa startatessaan hyvästelykomitealle, Rosalle ja Eveliinalle siis. Heitäkin tulisi ikävä, mutta puhelin oli onneksi keksitty. Tallilaisille pystyi soittamaan, kuolleille hevosille ei.

Pieni haikeus kävi mielen päällä auton kääntyessä ehkä viimeistä kertaa tallitieltä. Mutta carpe diem: elämän virta kulkee, tahtoi tai ei. Oli ihmisen omalla vastuulla miten hän vastoinkäymiset kohtasi, ja Anja oli päättänyt ottaa kurjuuden vastaan topakkana. Sitä paitsi vanha sananlasku pilven hopeareunuksesta piti paikkansa, sillä illalla vanha kollega oli juorunnut muutaman vuoden sijaisuudesta hänen yläkoulussaan. Haastattelu olisi huomenna: jos Anjalla olisi yhä Velho, hän ei olisi ehkä uskaltanut harkitakaan muuttavansa työpaikan perässä pois Nurmakoskelta. Nyt mikään ei Hakson rautarouvaa pidätellyt, ei hyvässä eikä pahassa. Mummonmökistä olisi vaikea luopua, mutta hankala sen lainaa olisi lyhentää ilman työpaikkaakaan.

Ehkä Anja pääsisi vielä joskus takaisin jaloilleen, palaisi Nurmakoskelle ja ostaisi hevosen. Tai ehkä hän jäisi Uudenmaalle, panostaisi käsitöihin ja jättäisi ratsastusharrastuksen lämpimäksi muistoksi.

Ken tietää.

Ainoa varma asia on että Anjan ajassa oli kääntynyt uusi sivu.

// Kiitos kaikille ihanille Myrtsiläisille näistä inspiroivista vuosista! Sain Anjaan hurjasti lisää syvyyttä hahmona täällä, eikä hänen tarinansa ole vielä lähelläkään loppua — päinvastoin. Anja tulee päätymään juuri sellaisen hevosen viikkovuokraajaksi mihin ei koskaan haluaisi tutustua, talliympäristössä johon myös viimeisenä kaipaisi, Terälän Talliin voimalinjojen kupeeseen.

Kenties Anja vielä joskus palaa Nurmakoskelle, oman hevosen kanssa, ilmankin. Sen näkee miten tarina etenee.

Törmäillään! - Pölhö
Vastaa Viestiin