Kirjoittaja sebesalma » La Tammi 08, 2022 3:14 pm
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...! Paluu viime kesään:
PERJANTAI
Kylläpä leirillä olikin tunkua! Bliss näytti siltä, että saattaisi hypätä takaisin traileriin, kun se Myrttisuon parkkipaikalla sai ensikosketuksen tuleviin leirikavereihinsa. Vaaleanrautiasta suokkitammaa purettiin autosta samaan aikaan Blisin kanssa ja kumpikin nuorista hevosista seisoi pihalla korviaan käännellen kuin kaksi keskelle sotatannerta heitettyä aropupua. Suokkia taluttava turkoositukkainen nainen irvisti minulle yhteisymmärryksen merkiksi.
Leiriä vetävät Rosa ja Eve ottivat onneksi tilanteen haltuunsa, kun vasta riisuin kuljetusloimea Blisin selästä. Nopean esittelykierroksen jälkeen he näyttivät meille hevosten karsinapaikat ja marssittivat meidät tilusten läpi. Bliss jäi karsinaansa heinäkasan eteen vähän orvon näköisenä. Sydäntäni riipaisi. Siellä pieni ponini nyt seisoi, ensi kertaa vieraassa karsinassa ilman tuttua seuraa!
Alkuillan maastolenkin meille veti Elise, jonka ihana Ragnvald-vuonis tuntui saavan yhtä lailla kaksi- kuin nelijalkaistenkin sydämet sulamaan. Ainakin Bliss näytti siltä, että kierisi vaikka päällään saadakseen vanhemman orin huomion. Minua jännitti lähteä vieraassa seurassa vieraaseen maastoon heti ensimmäisenä iltana, vaikka sää oli mitä täydellisin ja isoin osa nuorista hevosista vaikutti suhteellisen rennolta. Kaikeksi onneksi meidän paikkamme oli ihanan Theeta-knabin takana. Lunkisti ottavan pilkkutamman sisällä taisi olla 30-vuotiaan maastomopon sielu, niin tyynesti se kipsutteli Nurmakosken mäkiä ylös ja alas.
Bliss toimi maastossa kuten vasta ratsukoulutettava hevonen toimii. Minkäänlaisesta muodosta ei voinut puhua, mutta suunta oli eteenpäin ja vastaaminen apuihin vähintään kohtuullista. Poni ajatteli kai olevansa osa possujunaa, sillä pääasiassa se kuunteli edessä olevaa Theetaa. Tärkeintä toki oli, että sille jäi ensimmäisestä vieraassa maastossa köpöttelystä positiivinen mielikuva.
Illalla paistoimme vaahtokarkkeja ja lepuutimme nuorten hevosten kanssa ahertamisesta väsyneitä hermojamme.
LAUANTAI
Aamutallin ja -palan jälkeen suuntasimme kentälle maastakäsittelytuntia varten. Sää oli jälleen loistava - aurinko paistoi, mutta pieni tuulenviri puhalsi leudosti kentän yli. Maastakäsittely oli aina ollut minun ja Blisin vahvuus. Isossa ratsastuskoulussa asuminen oli kai opettanut sen hyväksi kuuntelijaksi: vaihtuvien käsittelijöiden vuoksi ihmisrakas ponini osasi korjata jo nyt sinne päin -apuja ja tarjota toivotunlaista käytöstä. Nytkin sain olla siitä ylpeä. Marin komea Jatsi-ori toki herätti Blisissä tammamaista keikistelynhalua, mutta käsiteltävyys parani huomattavasti, kun siirryimme seuraavaa harjoitetta varten kentän toiselle puolelle. Eihän nuorelta hevoselta voinut tietenkään vaatia täydellistä paineen alla työskentelyä.
Lounaan jälkeen oli ratsastustunnin aika. Varsinainen koulutreeni oli jännittänyt minua etukäteen: oli pakko myöntää, ettei Bliss kantanut vielä itseään erityisen hyvin. Se ymmärsi kyllä apuja, mutta siinä missä maastakäsin se teki hyviä tulkintoja ja toimi hienosti, selässä nopeus ei ollutkaan valttia. Monta kertaa annoin pohkeita vain huomatakseni, että Bliss arveli minun tarkoittavan peruuttamista, meni sekaisin jaloissaan, kääntyi keskihalkaisijalle ja nosti laukan unohtaessaan, missä pohje olikaan ollut.
Alkutunti menikin meidän osaltamme sählätessä. Ihailin salaa Cessin upeaa Käpy-puoliveristä ja sitä, miten helposti hän sai nuoren hevosen toimimaan myös vieraassa paikassa. Blisillä oli vaikeuksia vuoron perään uralla pysymisessä, apujen kuuntelussa ja ohjastuntuman sietämisessä, ja sen jälkeen ajattelematon kärpänen vielä laskeutui tamman harmaalle kaulalle lepuuttamaan siipiään. Vasta tunnin loppupuolella Bliss alkoi rentoutua ja suostui yhteistyöhön kanssani. Siinä vaiheessa hiki virtasi jo pitkin selkääni niin, että paita oli luultavasti liimautunut ihooni loppukesäksi.
En onneksi ollut ainoa hikoilija. Tunnin jälkeen minä, Naella ja Heta painuimme suoraan kentältä uittamaan hevosiamme. Bliss ei halunnut mennä veteen vuohisia syvemmälle, mutta kahlaili mielellään vesirajassa. Minä istuin sen selässä ilman satulaa katsellen, miten musta Roope kauhoi vettä niin, että pärskeet kimalsivat monen metrin korkeudessa. Valtavan sievä Viena oli juurruttanut karvaiset jalkansa varjoon metsänrajassa ja katseli (ilmeisesti tilanteeseen hyvin tyytyväisenä), miten Heta ui pitkiä rintavetoja järvenselällä.
Illalla, pizzapöydän ääressä, minua harmitti kovasti, että viikonloppuleiri päättyisi jo huomenna.
SUNNUNTAI
Leirikisat taisivat jännittää meistä kaikkia, vaikka koko viikonlopun ajan oli ollut selvää, että kaikkien hevoset olivat vielä raakileita. Ainakin minun vatsanpohjassani oli keollinen muurahaisia, kun letitimme Lotan kanssa hevostemme harjoja tallin ulkopuolella. Jyhkeänmusta Lada oli vaikuttava näky siisteissä kisanutturoissaan. Blisin ohueen harjaankin sain väkerrettyä pikkuruiset sykeröt.
Tämä oli tavallaan minun ja Blisin ensimmäinen kisasuoritus, mietin, kun ratsastin puomiradalle. Meitä ennen suorittanut Eemil oli tehnyt tyynen suorituksen hömelöllä Remulla, jonka utelias luonne oli sulattanut sydämeni jo perjantai-iltapäivänä. Jännitystäni nieleskellen kannustin Blisin raviin ja ohjasin sen puomeille. Nehän olivat vain maassa lojuvia puunpalasia - mutta ensimmäinen kerta oli aina ensimmäinen kerta!
Leirikisojen jälkeen ehdimme vielä kokoontua tallin eteen ottamaan aurinkoa ja lehteilemään kisoista saamiamme leikkimielisiä palautteita. Olin ylpeä Blisin kehityksestä viikonlopun mittaan. Tärkein oli saavutettu: poni oli sopeutunut hyvin vieraaseen talliin ja toiminut tuntemattomien hevosten seurassa jopa melkein rennosti. Enää se ei ollut näyttänyt karsinassaankaan niin raasulta, vaan odotti minua tänä aamuna samalla ruokaa-tänne -kolinalla kuin kotona Seppeleessä.
Lastasimme hevoset samaan aikaan Ahvenanmaalle suuntaavan Violan kanssa. Kummankaan ei tarvinnut perustella kaihoisaa hymyään, kun suljimme trailereidemme ovet ja heilutimme toisillemme kättä tallipihan poikki.
Olihan viikonloppu ollut kerta kaikkiaan onnistunut!
[i]Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...! Paluu viime kesään:[/i]
PERJANTAI
Kylläpä leirillä olikin tunkua! Bliss näytti siltä, että saattaisi hypätä takaisin traileriin, kun se Myrttisuon parkkipaikalla sai ensikosketuksen tuleviin leirikavereihinsa. Vaaleanrautiasta suokkitammaa purettiin autosta samaan aikaan Blisin kanssa ja kumpikin nuorista hevosista seisoi pihalla korviaan käännellen kuin kaksi keskelle sotatannerta heitettyä aropupua. Suokkia taluttava turkoositukkainen nainen irvisti minulle yhteisymmärryksen merkiksi.
Leiriä vetävät Rosa ja Eve ottivat onneksi tilanteen haltuunsa, kun vasta riisuin kuljetusloimea Blisin selästä. Nopean esittelykierroksen jälkeen he näyttivät meille hevosten karsinapaikat ja marssittivat meidät tilusten läpi. Bliss jäi karsinaansa heinäkasan eteen vähän orvon näköisenä. Sydäntäni riipaisi. Siellä pieni ponini nyt seisoi, ensi kertaa vieraassa karsinassa ilman tuttua seuraa!
Alkuillan maastolenkin meille veti Elise, jonka ihana Ragnvald-vuonis tuntui saavan yhtä lailla kaksi- kuin nelijalkaistenkin sydämet sulamaan. Ainakin Bliss näytti siltä, että kierisi vaikka päällään saadakseen vanhemman orin huomion. Minua jännitti lähteä vieraassa seurassa vieraaseen maastoon heti ensimmäisenä iltana, vaikka sää oli mitä täydellisin ja isoin osa nuorista hevosista vaikutti suhteellisen rennolta. Kaikeksi onneksi meidän paikkamme oli ihanan Theeta-knabin takana. Lunkisti ottavan pilkkutamman sisällä taisi olla 30-vuotiaan maastomopon sielu, niin tyynesti se kipsutteli Nurmakosken mäkiä ylös ja alas.
Bliss toimi maastossa kuten vasta ratsukoulutettava hevonen toimii. Minkäänlaisesta muodosta ei voinut puhua, mutta suunta oli eteenpäin ja vastaaminen apuihin vähintään kohtuullista. Poni ajatteli kai olevansa osa possujunaa, sillä pääasiassa se kuunteli edessä olevaa Theetaa. Tärkeintä toki oli, että sille jäi ensimmäisestä vieraassa maastossa köpöttelystä positiivinen mielikuva.
Illalla paistoimme vaahtokarkkeja ja lepuutimme nuorten hevosten kanssa ahertamisesta väsyneitä hermojamme.
LAUANTAI
Aamutallin ja -palan jälkeen suuntasimme kentälle maastakäsittelytuntia varten. Sää oli jälleen loistava - aurinko paistoi, mutta pieni tuulenviri puhalsi leudosti kentän yli. Maastakäsittely oli aina ollut minun ja Blisin vahvuus. Isossa ratsastuskoulussa asuminen oli kai opettanut sen hyväksi kuuntelijaksi: vaihtuvien käsittelijöiden vuoksi ihmisrakas ponini osasi korjata jo nyt sinne päin -apuja ja tarjota toivotunlaista käytöstä. Nytkin sain olla siitä ylpeä. Marin komea Jatsi-ori toki herätti Blisissä tammamaista keikistelynhalua, mutta käsiteltävyys parani huomattavasti, kun siirryimme seuraavaa harjoitetta varten kentän toiselle puolelle. Eihän nuorelta hevoselta voinut tietenkään vaatia täydellistä paineen alla työskentelyä.
Lounaan jälkeen oli ratsastustunnin aika. Varsinainen koulutreeni oli jännittänyt minua etukäteen: oli pakko myöntää, ettei Bliss kantanut vielä itseään erityisen hyvin. Se ymmärsi kyllä apuja, mutta siinä missä maastakäsin se teki hyviä tulkintoja ja toimi hienosti, selässä nopeus ei ollutkaan valttia. Monta kertaa annoin pohkeita vain huomatakseni, että Bliss arveli minun tarkoittavan peruuttamista, meni sekaisin jaloissaan, kääntyi keskihalkaisijalle ja nosti laukan unohtaessaan, missä pohje olikaan ollut.
Alkutunti menikin meidän osaltamme sählätessä. Ihailin salaa Cessin upeaa Käpy-puoliveristä ja sitä, miten helposti hän sai nuoren hevosen toimimaan myös vieraassa paikassa. Blisillä oli vaikeuksia vuoron perään uralla pysymisessä, apujen kuuntelussa ja ohjastuntuman sietämisessä, ja sen jälkeen ajattelematon kärpänen vielä laskeutui tamman harmaalle kaulalle lepuuttamaan siipiään. Vasta tunnin loppupuolella Bliss alkoi rentoutua ja suostui yhteistyöhön kanssani. Siinä vaiheessa hiki virtasi jo pitkin selkääni niin, että paita oli luultavasti liimautunut ihooni loppukesäksi.
En onneksi ollut ainoa hikoilija. Tunnin jälkeen minä, Naella ja Heta painuimme suoraan kentältä uittamaan hevosiamme. Bliss ei halunnut mennä veteen vuohisia syvemmälle, mutta kahlaili mielellään vesirajassa. Minä istuin sen selässä ilman satulaa katsellen, miten musta Roope kauhoi vettä niin, että pärskeet kimalsivat monen metrin korkeudessa. Valtavan sievä Viena oli juurruttanut karvaiset jalkansa varjoon metsänrajassa ja katseli (ilmeisesti tilanteeseen hyvin tyytyväisenä), miten Heta ui pitkiä rintavetoja järvenselällä.
Illalla, pizzapöydän ääressä, minua harmitti kovasti, että viikonloppuleiri päättyisi jo huomenna.
SUNNUNTAI
Leirikisat taisivat jännittää meistä kaikkia, vaikka koko viikonlopun ajan oli ollut selvää, että kaikkien hevoset olivat vielä raakileita. Ainakin minun vatsanpohjassani oli keollinen muurahaisia, kun letitimme Lotan kanssa hevostemme harjoja tallin ulkopuolella. Jyhkeänmusta Lada oli vaikuttava näky siisteissä kisanutturoissaan. Blisin ohueen harjaankin sain väkerrettyä pikkuruiset sykeröt.
Tämä oli tavallaan minun ja Blisin ensimmäinen kisasuoritus, mietin, kun ratsastin puomiradalle. Meitä ennen suorittanut Eemil oli tehnyt tyynen suorituksen hömelöllä Remulla, jonka utelias luonne oli sulattanut sydämeni jo perjantai-iltapäivänä. Jännitystäni nieleskellen kannustin Blisin raviin ja ohjasin sen puomeille. Nehän olivat vain maassa lojuvia puunpalasia - mutta ensimmäinen kerta oli aina ensimmäinen kerta!
Leirikisojen jälkeen ehdimme vielä kokoontua tallin eteen ottamaan aurinkoa ja lehteilemään kisoista saamiamme leikkimielisiä palautteita. Olin ylpeä Blisin kehityksestä viikonlopun mittaan. Tärkein oli saavutettu: poni oli sopeutunut hyvin vieraaseen talliin ja toiminut tuntemattomien hevosten seurassa jopa melkein rennosti. Enää se ei ollut näyttänyt karsinassaankaan niin raasulta, vaan odotti minua tänä aamuna samalla ruokaa-tänne -kolinalla kuin kotona Seppeleessä.
Lastasimme hevoset samaan aikaan Ahvenanmaalle suuntaavan Violan kanssa. Kummankaan ei tarvinnut perustella kaihoisaa hymyään, kun suljimme trailereidemme ovet ja heilutimme toisillemme kättä tallipihan poikki.
Olihan viikonloppu ollut kerta kaikkiaan onnistunut!