Kailan Rominki

11.04.2016 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Tallin omistaja (Siguri)

”Äiti, näkyykö se varsomiskamera jostain?” tuli Vilma kysymään minulta. Janita oli jäänyt tänään yöksi, ja tytöt olivat todella kiinnostuneet Piipan viimeisistä tiineyspäivistä. Menin heidän luokseen tietokoneen ääreen ja avasin ohjelman, jolla pystyi seuraamaan reaaliajassa tamman karsinaa. Ehdin jo kääntyä takaisin kohti sohvaa ja sanomalehteäni, kunnes havahduin siihen, mitä olin juuri tietokoneen ruudulta nähnyt. Käännyin nopeasti ympäri, enkä ollut ensin uskoa silmiäni. Tytöt katsoivat yhtä järkyttyneenä ruutua, jossa oli Piipan lisäksi pieni varsa makaamassa maassa paikoillaan.

Se oli menoa sitten. Ehdin napata takin naulakosta, mutta muuten minulla oli päälläni vain yöpuku sekä mieheni aivan liian suuret reinot. Kovin paljoa en ehtinyt siinä hässäkässä miettiä, kun lähdimme Vilman ja Janitan kanssa pellon toisella puolen sijaitsevaan talliin. Matkalla tajusin kuitenkin soittaa eläinlääkärillemme Maritille, joka lupasi tulla heti kuin mahdollista.

Tallissa meitä odotti näky, kun rautias tomeran oloinen varsa seisoi neljällä jalallaan. Vasta viisi minuuttia sitten se oli maannut avuttoman näköisenä maassa ja nyt se jo hapuili emänsä nisiä.
”Voi hyvänen aika”, sain huokaistua, kun näin pienen olennon. Se oli lähes kopio emästään, ja siinä se maistoi elämänsä ensimmäisiä maitotippoja.
”Eihän itketä?” kysyi Vilma naurahtaen. Kieltämättä silmäni kostuivat näystä, mutta sain pidettyä itseni kovana - enhän minä tätä varsaa halunnut alun perinkään. Mutta nyt kun se oli siinä, en voinut estää sydäntäni sulamasta.

Piipa päästi minut ystävällisesti karsinaan ja antoi koskea vastasyntyneeseen varsaansa. Pikkuinen tuli minua kohti ja haisteli kummastuneena kättäni, jota tarjosin sille. Sen pienet sieraimet olivat niin suloiset, kun se tutki elämänsä uusia asioita. Pian Maritkin saapui seuraksemme, ja hän tuli saman tien katsomaan, että varsa oli kunnossa.

Ihailimme kaikki neljä yhdessä vastasyntynyttä ja kävimme vuorotellen tutustumassa tammavarsaan lähemmin.
”Mikä sen nimeksi tulee?” kysyi Janita lopulta. En ollut vielä ehtinyt edes miettiä koko nimiasiaa, mutta uskoin vahvasti, että löytäisimme juuri tammalle sopivan nimen.
”Ehdotuksia saa antaa”, vastasin hänelle. Janitallakin löi pää vain tyhjää - tai ehkä hän oli vain niin haltioitunut varsasta, ettei saanut sanaakaan sanottua.

Olimme tallissa pitkälle yöhön, kunnes totesimme lähes yhteen ääneen, että oli parempi antaa Piipalle ja varsalle hieman rauhaa ja aikaa tutustua toisiinsa. Marit sanoi tulevansa seuraavana päivänä katsomaan varsaa ja tarkistamaan sen kunnon. Tytöt taas lähtivät suorinta tietä kotiin, minä taas kävin tarhoilla vielä kertomassa terveiset myös varsan isälle.

Romppu nuokkui tarhan aitaa vasten kun saavuin paikalle. Se säpsähti hereille ja käveli suoraan luokseni.
”Siellä se nyt on”, sanoin orille ja rapsuttelin sitä korvan takaa aidan yli.
”Sinun ensimmäinen varsasi.”

Romppu jaksoi seistä pitkään rapsuteltavana, kunnes minuakin alkoi väsyttää niin paljon, että oli pakko siirtyä sisälle. Toivotin Rompulle ja muille tarhassa oleville hevosille hyvät yöt ja lähdin kävelemään pellon poikki takaisin kotiin. Mitä nopeammin pääsisin nukkumaan, sitä helpommin heräisin aamulla varsan seuraksi. Sisään astuessani huomasin tytöt vielä tietokoneen äärellä katsomassa varsakameraa. Piipa ja pikkuinen olivat asettuneet molemmat maahan nukkumaan, ja niin se kyynel lopulta vierähti poskelleni saakka, kun katsoin onnellista perhettä.

---

22.03.2016 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Saana, tallityttö (Siguri)

”Noh, joko kuulit uutiset?” juttelin Rompulle samalla kun harjasin kuivunutta kuraa tämän karvapeitteeltä.
”Sinusta tulee nyt sitten isi”, jatkoi orille lepertelyä. Se heilutteli päätään levottomana edestakaisin, eikä ihmekään, kai nyt jokainen miespuolinen reagoisi samalla tavalla kuullessaan jälkikasvusta.
”Pitikin sinun sillä lailla karata Piipan laitumelle.”

”Itseksesikö sinä täällä höpiset?” kuului yhtäkkiä takaani. Vilma oli ilmestynyt karsinan toiselle puolelle seurakseni.
”Ei kun Rompulle vaan. Joko kuulit? Käytiin Piipan kanssa tiineysultrassa ja positiivinen tuloshan sieltä tuli”, kerroin Vilmallekin. Hän näytti ensin yllättyneeltä mutta palasi nopeasti ennalleen.
”Vai niin siinä sitten kävi. No, kunhan nyt edes syntyisi söpö varsa”, hän vastasi. Minä naurahdin.
”Äitisi sanoi aivan samaa. Mutta enpä minä usko, että Piipan ja Rompun varsasta voisikaan mitään kamalaa tullakaan”, vastasin ja aloin harjata hieman voimakkaammin orin ristiselkää, siitä se näytti pitävän.
”Olet ihan oikeassa. Ja pääasiahan kuitenkin on, että terve hevonen sieltä tulisi”, vastasi Vilma mietittyään hetken aikaa sanojaan tarkemmin.
”Niinpä”, vastasin hänelle. Vilma lähti pian jatkamaan tallitöitä ja minä jäin harjaamaan Romppua. Miten ihmeessä se olikaan hautautunut tällaiseen kurakerrokseen?

---

01.03.2016 - Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut: Tallin omistaja (Siguri)

”Ei, ei, ei!” kuului suustani epätoivoinen huudahdus, kun huomasin Rompun laiduntamassa onnellisena. Niin, ei siinä mitään pahaa olisi ollut, jos nyt herranjumala olisi laiduntanut siellä missä pitääkin! Mutta ei, jollakin kumman ilveellä se oli päätynyt Piiparin kanssa samaan tarhaan, ja siellä kaksikko jakoi nyt yhdessä heinäkasan.

En osannut yhtään sanoa, kuinka kauan Romppu oli ehtinyt viettää aikaa Piipan kanssa, mutta sen tiesin, että tämä oli huonoin päivä ikinä. Piipalle oli tulossa ylihuomenna lapista oikea jalostusori, jonka oli tarkoitus astua tamma, mutta pahoin pelkäsin, että ne suunnitelmat saivat nyt jäädä.

Astelin kaksikon tarhaan ja otin Rompun riimusta kiinni. Talutin sen ulos tarhasta, ja samaan aikaan minua vastaan käveli Saana, joka kysyi, mitä ihmettä minä huusin täällä. Hän kuitenkin näki sekä Rompun että Piipan ja ymmärsi siltä seisomalta, mikä tilanne oli. Katsoimme vain toisiamme silmiin ja huokaisimme yhteen ääneen.

Vein Rompun karsinaan ja lähdin saman tien takaisin tarhaan tutkimaan, oliko pahin käynyt toteen. Piipa jatkoi heinän syömistä rauhallisena samalla kun katsoin, millaista jälkeä ori oli saanut aikaan. Pahalta näytti, joten pyysin laitumen viereen jääneen Saanankin vielä seurakseni katsomaan, etten vain katsoisi väärin.

Samaan aikaan laitumen viereen ilmestyivät Vilma sekä Janita, jotka olivat lähdössä maastoon.
”Mitä ihmettä te teette?” huusi Vilma kiinnittäen huomiomme häneen.
”Meille kuule syntyy vauva”, vastasi Saana. Itse en saanut sanaakaan suustani.
”Mutta eikö sen orin pitänyt tulla vasta muutaman päivän päästä?” hän huusi. Suupieleni nousivat niin ironiseen hymyyn, ettei tallillamme oltu toista varmastikaan nähty.
”Romppu päätti, että sen geenit sopisivat varsalle paremmin”, huusi Saana takaisin naurahtaen. Minäkin naurahdin. En tosin ilosta, vaan silkasta epäuskosta tätä koko tilannetta kohtaan.
”Että sellaista”, totesin ja laskin Piipan hännän käsistäni alas.